...babushkat ovat edelleen äkäisiä, jonotuskulttuuri sitä samaa mitä liikennekin; kaaosta. Rumpali on vaihtanut korttelia ja kadunkulmasta saa taas kvasia. Kesä näyttää kaikki puolensa venäläisten naisten vaaterepertuaarissa. Hiki haisee.

Minä jään odottelemaan uutta inspiraatiota, uutta kameraa jonka ehkä joku päivä saan ja jolla ehkä opin ottamaan kuvia, jotka kertovat enemmän kuin ne tuhat sanaa. Ehkä palaan takaisin uusin ajatuksin, uusin kuvin. Ehkä palaan hyvinkin pian. Ehkä opin myös laittamaan ruokaa.

Kiitän kauniisti kaikkia lukijoita ja toivon kokemuksia ja tapahtumarikasta elämää kaikille ympäri maailman. Luen edelleen mitä jo tutuiksi tulleille bloggaajille kuuluu, joten päivittäkää te ahkerasti!

Naatuska kiittää ja kumartaa.

ps. Onko normaalia tuntea haikeutta tässä tilanteessa...siis minähän en ole lähdössä mihinkään ja uuden bloginkin voisi aloittaa vaikka samantien. Ihan kuin olisin luopunut jostakin suurestakin. Vastentahtoani. Todella outoa. Miten muuten blogi lopetetaan virallisesti? Siis täytyykö sivut sulkea jotenkin? Vai jäävätkö ne bittiavaruuteen leijumaan hamaan maailmaloppuun saakka?

Uusi kiitos ja kumarrus:)

Iltapäivällä sedät ovat levitelleet parvekkeen tuolimme riviin ja istuvat niillä maalaamassa kaidetta rööki suupielessä. Pyörät ovat nyt pilkullisia ja tuolit keltaisia mutta kaide on vasta maalattu. Siihen talven ajan kertyneen pölyn ja lian päälle. Mutta maalattu kuitenkin. Muutenkin Moskovassa on tuoksunut kevät jo kauan. Se ei ole ruoho eikä se ole lämmin aurinko, pölyinen asfaltti tai kostea multa. Tuttu se tuoksu kuitenkin jo on. Pistävä maalinkatku tulee vastaan jalkakäytävillä, metrotunneleissa ja puistoissa. Joka ainoa aidan pätkä, viemärin luukku ja roskapönttö sivellään uudella, paksulla maalikerroksella kymmenien entisten kerrosten jäädessä alle pölyn peittämänä. Huhu kertoo, että joku tärkeä jossakin voisi omistaa maalitehtaan.

Kahden päivän sisään on paistanut aurinko, satanut lautasen kokoisia räntärättejä ja rakeita. Ja ollut kovin kylmä. Pesulassa äksy vanha herra sai minut kovasti pois tolaltaan. Hän saapui luukulle selkeästi minun jälkeeni mutta päätti siitä huolimatta työntää sarkahousunsa luukusta ennen minua. Ensin hän hivuttautui hengittämään niskaan, sitten korvaan ja sitten puukkasi minut kyynärpäällään syrjään. Ei mitenkään puolivahingossa tai edes melkein hienovaraisesti vaan ihan reippaasti yritti lennättää minut tieltään. Hymyillen, ohimosuoni lähes Tonavana otsassa kiemurrellen kampesin itseni ukin ja luukun väliin ja jatkoin asiointia. Kohta huomaan seisovani luukulla papan kanssa rinnakkain hänen viiksensä lähes viisi senttiä korvakäytävässäni.

Syvä huokaisu. Antaudun. Ukitkin vielä. En ole saanut yliotetta vielä edes babushkoista.

Tähän mennessä olen:

- lukenut kaikki Hapankaalille armeijaan vuoooosia sitten postittamani kirjeet ja kortit. Niitä oli pahvilaatikollinen. Vastaavasti minä sain kolme postikorttia.

- katsonut kaikki valokuvat läpi. Vielä ei ollut kuitenkaan järjestelyn aika.

- löytänyt laatikon, jonka sisältä löytyi kaksi pientä tummaihoista nukkea, sentin mittaisia piparkakku-ukkoja ja parin sentin mittainen kattila. Pitiköhän minun joskus rakentaa nukkekoti.

Tottakai kevätinventaarioon kuuluu tilan tekeminen uudelle, entisten pyörittäminen hyllyltä toiselle kunnes huomaat, että tavarat ovat juuri niillä paikoilla mistä kaikki alkoikin. Välillä täytyy sovittaa jotain joka on jäänyt komeroon lojumaan tai jota Hapankaalikaan ei ehkä ole syystä tai toisesta vielä nähnyt. Hintalaput napsitaan pois.

Tosiasiassa projekti paljastaa luonteenpiirteitä, joita ei välttämättä halua kohdata silmästä silmään. Tapoja joiden orjaksi olet huomaamattasi joutunut. Inventaario toimiikin siis terapiana, joka pakottaa katsomaan peiliin ja tunnustamaan monta, monta omituista kohtaa sielusi syövereissä. Niiden analysointi voi olla raskasta ja työlästä.

Laukkuja: yli kolmekymmentä mutta alle neljäkymmentä. ( Olin yllättynyt mielestäni vähäisestä lukumäärästä, joten tähän on laskettu myös kylmälaukut. Kaksi kappaletta) Kenkiä: yli viisikymmentä mutta alle sata. Serviettejä: kaksikymmentäyhdeksän pakettia. Musta-ja valkopippuria, kokonaisia:kuusi pakettia kutakin. Elmukelmua ja foliota: kahdeksantoista rullaa. Kyllä, kahdeksantoista rullaa. Tämä oli todellinen yllätys minullekin. Voipaperia ihan vain muutama.

Tämän lisäksi tein itsestäni syvällisen havainnon. Käytän viittä eri rahapussia, joita kierrätän tietyn kaavan mukaan. Vaihdan uuteen kun edellinen ei mene enää kiinni. Löysin kuitteja jotka taisivat olla vuodelta 2007.

Ps. Jotkut luvut ovat noin lukuja tarkoituksella. Hapankaalin ei ole tarpeen tietää ihan kaikkea, mikäli sattuu lukemaan tätä.

Unessa tilaan kahvilassa kuohuviiniä, roosan väristä ja kivasti auringon paisteen kunniaksi kuplivaa. Mies tilaa olutta, kylmää ehdottomasti. Neljänkymmenen minuutin jälkeen tyttö laahustaa tarjottimen kanssa pöytään ja ojentaa miehelle lämpimän oluen ja minulle jotain roosaa, lämmintä ja ilman kuplia. Sama juoma, tyttö väittää. Ei ole, toinen on aperitiivi, toinen kuohari. Vissi ero elämäntapa-alkoholistille. Alkavat samalla kirjaimella kylläkin. Sanoo, ettei tiedä mitään alkoholeista. Eikö jokainen venäläinen tiedä, että shampanskajassa on kuplia.

Uusi yritys. Kuplat ovat oikeita mutta miehen gintonic on tonicia ja sitruunaa vajaa. Siinähän se on, gintonic tyttö inttää. Mutta missä tonic. Puoli lasia giniä, ei muuta. Sanoo edelleen ettei tiedä mitään alkoholeista, että siinä se on. Tonic tulee mutta sitruuna ei. Tähän on kaikkineensa kulunut tunti kahviossa, jossa on muutama muu pariskunta. Tässä painajaisessa Hapankaali litkii juomansa ihan tyytyväisenä ilman sitruunaa. Sillä tässä unessa tarjoilijat väittävät asiakkaalle vastaan. Ja pitkään.

Painajainen on todella pimeä, sillä unessa meillä on sähkökatkos. Taas. Joka päivä viikon ajan. Kolmantena päivänä peräkkäin seitsämän tuntia putkeen. Käytävässä kolisee ja suhiseekin välillä. Remonttiryhmä vetää kimpparöökiä alakerrassa ja poraa seiniin reikiä.

 Näillä voi olla jotain tekemistä sähkökatkosten kanssa. Tai sitten ei. Rappukäytävä on kuin reikäjuustoa. Ylimääräiset tai hutilyönnit on paikattu pahvilla. Muista pilkottaa arveluttava määrä putkia ja piuhoja. Meidän oven takana olevaa sähköluukkua on nyt nuohottu pari päivää, rappukäytävää kohta vuoden verran. Ovesta ei pääse ulos ilman ettei uhkaa kaataa tatsikia nurin tikkailtaan. Tänään en enää edes välittänyt. Oikeastaan ihan tähtäsin häneen. En ole tosin varma onko talon sähkötyöt sen paremmissa käsissä, sillä MINÄ sain siihen sähkökaappiin kotiintullessani avaimen. Kielitaito riitti kysymään miksi muttei ymmärtämään vastausta.

Samassa painajaisessa juoksen rikkinäisen tietokoneeni kanssa pitkin poikin etsimässä liikettä, joka sen osaa korjata. Kehtaa korjata. Edellisessä se vieraili puolitoista viikkoa ja tuli takaisin samassa kunnossa. Alakerran liikkeessä sentään vain päivän. Kun ensin käytiin kädenvääntöä siitä, kuuluuko asiakkaan saada joku todiste siitä että liikkeeseen on jättänyt omaisuuttaan korjattavaksi. Tytön mielestä turvakamera ajaa saman asian.

Tänään, hetkellä jolloin sähköt menivät poikki, paplarit jäivät päähän ja lihat pakastimessa aloittivat taas kerran sulamisprosessinsa, hetkellä jolloin seisoin pikkuhoususillani omassa makuuhuoneessa vain huomatakseni, että ikkunan takana taiteilee remppasetä rööki suussa joten verhot on suljettava ja vaatteet löydettävä pilkkopimeässä asunnossa...sillä hetkellä saavutin oman absoluuttisen vitutuksen rajani. Kaikkivoipa ketutus on kerännyt voimia pikku sattumista ja mielipahasta, laantunut hiljaiseksi jupinaksi ja tyyntynyt toistaiseksi kunnes tulen pisteeseen jossa tunnen olevani näin lähellä tilaa, jossa soluni räjähtää atomeiksi mättäen samalla perkelettä vielä viimeisillä voimillaan. Kun mies vielä elää henkisesti tasapainossa kuin Dalai Lama itse ja hokee, että asioista joille ei mitään voi, ei kannata hermostua saa veetutus lisää kierroksia kuin lumivyöry. Mietin millä salaliittoteorialla minä tänne päädyin. Houkuteltiinko minua vai huijattiinko.

Seitsämän tuntia myöhemmin salitreenin, viinilasin ja appelsiinisuklaan jälkeen sähkölampun katveessa alan olla oma itseni. Ystävä toimii suurena apuna; ottaa kakkaa niskaan ymmärtäväisesti nyökytellen. Samaassa veneessähän tässä loppujen lopuksi ollaan, Välillä nähden samaa painajaista.

Tajuan, että painajaisia tulee ja menee. Ne hiottaa hetken, mutta niistä toipuu. Absoluuttinen vitutuspiste ei löytynyt vieläkään. Pinna venyy, jalka tamppaa lattiaa. En hajonnutkaan atomeiksi. En eläkään missään jumalan hylkäämässä pöpelikössä vaan Venäjällä.

Aamun järkytys on muuttunut pikkuhiljaa painavaksi oloksi sydänalaan. Se ei tao rinnassa eikä tee toimintakyvyttömäksi. Silti se tuntuu yllättävän pahalta.

Kaikki ystävät ja tuttavat ovat tallessa. Mekin olemme ehjiä. Selvää on ettei tämä jää tähän. Ei Moskovassa eikä muualla maailmassa. Miksi jäisikään. Pieni ihminen on keksinyt loistavan tavan päästä kartalle. Tai tuoda omat ajatuksensa esille. Tai muuten vain purkaa itseään. Kyllähän meitä hei riittää. Mitä siitä ettei se joku kohdalle sattunut ihan aikuisten oikeasti haluaisikaan kuolla. Ettei sen ohikulkijan mielestä tarkoitus pyhitä keinoja eikä valo tunnelin päässä merkitse parempaa maailmaa muille.

Ajattelen, ettei pelolle voi antaa valtaa. On pakko liikkua ja joskus mennä metroonkin. Silti pelkään vähän.

Olen niin sanomattoman onnellinen, että Hapankaali oli sopinut tapaamisensa vasta yhdeksäksi. Uutinen tavoitti Lubyankalle lähtöä tehneen miehen takki päällä kotoa. Takki laitettiin takaisin naulakkoon.

Seuraavat päätökset kuuluvat tämän kevään minään:

Suhtaudun myös museoihin entistä avoimemmin mielin. Siis myöskin käyn niissä konkreettisesti entisen aikomisen sijaan. Ensimmäinen kohde: naapurikorttelin maatuskamuseo. Kaltevilla hyllyillä keikkuneet maatuskat eivät ylittäneet tavan turistin maatuskaostoksia, ei siis kummoinen. Alakerran käsityökauppa taas voidaan luokitella löydöksi. Siis hyvinkin kannattava päivä. Seuraavana melkein vastapäätä oleva nukkemuseo. Sitten viereisessä talossa oleva joku-museo. Loppuvuodesta olen päässyt jo seuraavalle metroasemalle.

Havittelen perheessämme jaettavaa Vuoden itseoppinut ruoanlaittaja ja lämminsydäminen kodinhengetär- palkintoa. Sekä minä että Hapankaali tulemme hämmästymään miten joku joka miettii kolmenelosena mistä keittoihin tulee se liemi, oppii vaikka itkun kanssa hivelemään siippansa kulinaristisia toiveita. Kaali on kuulemma terveellistä. Ja sitä saa venäjältä. Paljon. Ja sehän on helppoa.

 Tässä kuvassa häiritsee eniten kaalista törröttävä veitsenterä. Jos ohjeessa sanotaan, että koverra kaalin kanta ennen keittämistä, niin mistä helkutista sen tietää miten syvältä se pitää kaivaa.

Kaalilaatikko osa2. saa odottaa hetken, sillä osan1. jälkeen edellä mainittuun kilpailuun osallistuminen on vaakalaudalla. Puolustuksena todettakoon, että laatikkoa kokkasi hyvin krapulainen ja olostaan liian tietoinen kotirouva. Välillä kävi mielessä, että miten helppo ohje voikaan olla: pelkkää kaalia ja jauhelihaa. Ja veitsenterä.

 Ratkaise kuva-arvoitus.

Kaalikääryleen koevedos sai tippumaan vedet silmistä. Piilotin sen kattilan taakse ja kuvasin kun Hapankaali ei nähnyt. Tähän voisin puolustautua, että kaali oli liian iso. Sitä olisi pitänyt keittää pidempään eikä se mahtunut kattilaan ilman väkivaltaa. Kolme päivää näitä syötyään Hapankaalia jo puistatti.

Minäkö lannistuisin. Päätin myös, että tänä kesänä käytän KAIKKIA korkokenkiäni. Niitä on paljon ja ne ovat ihania. Jos ei muuten pysty, niin pidän niitä kokatessani. Ja uutta keväthattua joka mahtuu lierineen juuri ja juuri keittiöön. Ehkä aloitankin ruoka- ja muotiblogin. Todistan, että opin laittamaan ruokaa ja että minulla todellakin on tyylitajua.

Ihanaa olla kotona.

Osa ikävästä taas korjaantuu tämän illan jälleennäkemisellä kun tapaan Hapankaalin ensi kertaa yli kolmeen viikkoon. Jännittää. Jo siksikin, että tiedän pitkän odotuksen purkaantuvan kiukulla ja riitelyllä. Jos haluaisi pelata varman päälle, voisi jo nyt soittaa bussissa nököttävälle, reissussa rähjääntyneelle Tikkrrrrille ja vähän härkkiä. Kutkuttava ajatus. Masokisti minussa elää yhä.

Olen kolmen viikon ajan töröttänyt suurimman osan ajasta junassa tai bussissa. Kiitos talven yllättämän veeärrän, enemmän vielä bussissa. Ollut matkalla sinne, tänne, tuonne. Siinä välissä olen kantanut elämääni pienessä punaisessa kukkalaukussa, jonka vetoketju repesi eilen. Moskovaan lähden viikon, kahden päästä. Salainen haave on matkustaa samaa matkaa Hapankaalin kanssa. Onhan meillä nyt sama sukunimikin. Katsotaan. Kotia on jo kova ikävä.

Tänä päivänä, tällä hetkellä olen kiitollinen ystävistäni. En ole mikään hyvä ystävä, olen laiska ja saamaton. Ja viihdyn vielä usein yleensä yksinkin. Mutta niitä ystäviä, joita minulla on, arvostan suuresti. Vaikken sitä aina muista sanoa. Kiitos.

Ja tietysti reissussa rähjääntynyt Tikkrrrri.

Babushkan kuorsausta säesti joku putkilaitehässäkkä pöydän alla, joka vihelsi suoraan korvaani. Sitä ei tietenkään voinut siirtää siitä mihinkään. Kuvittele itikka inisemään korvasi juuressa kun koetat nukkua. Kuvittele sitten, että itikka on junavaunun kokoinen. Oli aivan turha tunkea korvatulppia korviin, sillä ne eivät menneet tarpeeksi syvälle vaan pullahtivat joka kerta tyynylle kun päästin niistä irti. Yritin nukkua myös läpällinen karvahattu korvilla, mutta tuli hiki.

Kouvolassa rautatieaseman lounasravintola mainosti mexico tyyliin tehtyä seisovaa pöytää. Texmex makkara paljastui lenkin pätkäksi joka oli tuunattu sinapilla. Lautasen reunalle sai myös maissilastuja. Niitä raksutin perjantai-illan vieton aikaiseen alottaneiden (tai edellistä vielä juhlivien) setien seurassa tukka pystyssä ja hieltä haisevana. En siis erottunut joukosta millään tavalla.

Kouvolassa viereen istahti ystävällinen ikäihminen, jolla tuntui olevan paaaljon asiaa. Silmät lurpsien yritin puhua järkeviä, mutta kun mummo kolmannen kerran purskahti itkuun, oli pakko miettiä johtuiko se kenties minusta. Seuraavaan junaan juostessani, toivotin mummolle hauskaa viikonloppua tajuten samalla, että hän oli matkalla erittäin läheisen ihmisen hautajaisiin. Tai siis enhän minä mihinkään juossut. Hapankaalin itsevalitsema, ihanan kirjava matkalaukku on todellinen tilaihme,mutta pituussuunassa lähes minun mittainen. Ja helkutin painava.

Ensimmäisenä söin runkun. Sitten kaksi karkkipussia. Sitten ostin kaikki naistenlehdet. Ja seiskan. Sitten kaksi suklaalevyä. Pientä.

Ummo ja Kakki. Rakkaat mummi ja ukki ovat jo kovin iäkkäitä. Tuntuu pahalta, etten ole enää joka viikko käymässä, piristämässä pitkiä päiviä ja siinä vierellä kun aika juoksee. Joka kerta lähtiessäni mietin, mikä tilanne on kun tulen seuraavan kerran. Mummi ja ukki huolehtivat kun äiti oli töissä ja pieni pellavapää kieläytyi menemästä muualle hoitoon. Mummi sitoi kauppareissulla kaulaliinalla potkuriin kiinni, ettei tipu vauhdissa. Ukki vei torille pyörän ritikalla ja osti pumpernikkeleitä.

Äiti on maailman paras äiti. Leijonaemo, joka kynsin hampain puolustaa niitä, jotka tähän maailmaan on saattanut. Lähes yksin kasvattanut ja siitä kunnialla selvinnyt. Loppu on ollut meistä kiinni. Äidillä on joka aamu papiljotit päässä, samassa järjestyksessä ilman peiliäkin. Nauroimme, että paplareilla on varmaan nimetkin. Ilman niitä ei lähdetä yökylään. Äiti on taipuvainen hysteriaan kun kyse on omista lapsista tai lapsenlapsista. Viime vuosina on ollut pakko päästää enemmän irti. Äiti on loistava työssään. Vasta lähiaikoina olen tajunnut miten ammattitaitoinen ja pidetty hän on. Toivon, että itse olisin samanlainen. Äiti opetti, miten tärkeitä ovat puhtaat petivaatteet ja että kaulakin täytyy rasvata joka päivä. Äidiltä olen oppinut välittämään ja huolehtimaan. Äiti tykkää jättää pieniä kirjelappuja pöydälle.

Pitkään kuvittelin, että voin suojella siskojani kaikelta. Jotkut surut olisivat saaneet jäädä surematta, mutta ehkä niiden myötä myös jotkut yhteiset naurut ja itkut olisivat jääneet kokematta. Pienin siskoni on hulvaton. Rakastettava ja hauska. Näennäisesti huoleton hannu hanhi, jolle asiat aina monen mutkan jälkeen kääntyvät parhain päin. Kadehdittavan muotitietoinen ja onneton raha-asioissa. Keskimmäinen kasvoi Een syntymän myötä aikuiseksi kerralla. Ei riittänyt, että hänestä tuli äiti vaan samalla piti kokea maailman suurin pelko ja tuska siitä, mitä tulevaisuus tuo. Se on kuitenkin tuonut paljon hyvää, suorastaan ihmeitä. Hänellä on lyhyt pinna ja hersyvä nauru. Hän päästää sammakoita suustaan ja on herkempi kuin joskus kuvittelin. Myöskin onneton raha-asioissa. Äidiltä olemme oppineet, että jos ei muuta ostettavaa ole, niin aina voi ostaa uuden pipon.

Me kolme nauramme aina niin, että vatsaan sattuu. Joskus kun itkettää, on kivempaa itkeä yhdessä. Emme ole aina asioista samaa mieltä. Riidat sovitaan aina heti. Pikku Oolla ja pikku Eellä on aina erityiskolo tätin sydämessä. Koskaan ei voi lakata hämmästelemästä, kiittämästä, että pikku E on kohta jo iso ja hänestä tulee vielä jotain suurta. Maanviljelijä tai metsätyömies. Ei malta odottaa, että saa ottaa emännän.

Vuodet ja vastoinkäymiset tekivät meistä neljästä naisesta tiiviin paketin, lujan muurin jonka läpi jokainen vävy on saanut tiensä raivata. Päälle puhuvat, nauravat ja itkevät, koko ajan tunteella menevät naisihmiset ovat saaneet miehet enempivähempi hämmennyksiin, mutta yhtäkaikki me olemme nyt vain isompi perhe. Mitä muuta tähän voi lisätä. Olen hyvin onnekas.