Ei niin, että olisi ollut enää edes ikävä Suomen televisiokanavia ja sitä kamalaa rumbaa kun yrität välttää näkemästä vilaustakaan Salkkareiden neljännestä uusintakerrasta viikonlopun aikana...Makuuhuoneen parvekkeelta avautuvalla aukiolla tapahtuu joka päivä jotain pikkukivaa, joka pitää mielen virkeänä nykyään ilman Hallmarkia ja Animal Planetiakin. Äksönpläjäyksen tarjoaa jo pelkkä liikenne, jota unohdun seuraamaan jännityksellä tuontuostakin...olen kauan aikaa sitten pudonnut laskuista montako kertaa ikkunan alla on peltiä mennyt ruttuun ja ainoastaan ne kerrat enää kun jälkiä roudataan ambulanssilla eteenpäin, saavat liikutusta aikaan.

Eriasia onkin kun itse istun kyydissä ja Hapankaali rullaa teitä kiharat suorassa...hänellä tuntuu olevan jonkinlainen tarve löytää se mahdollisimman pieni kolo ruuhkasta, tunkea maasturinsa sinne ja haastaa kaikki Venäläiset liikkeellä olevat kaistapäät...ja niitähän löytyy. Siinä lomassa hän haastaa myöskin navigaattorin monotonisen naisäänen ja väittää vastaan joka ainoalle ohjeistukselle puhuen vielä todennäköisesti samalla kännykkään...jotta meteli olisi vielä kaoottisempi ja minä lähes itkun partaalla, soi jossain vielä hänen toinen kännykkänsä jota sitten etsitään toisella kädellä.

Joka ainoalla matkalla vähintäänkin pari peltikolaria on jo niin tuttu näky ettei niitä edes enää noteeraa...säälien sitä vaan miettii kuinka monta tuntia siinäkin miliisiä nyt odotellaan. Parhaimmillaan se sitten kävellä köpsöttelee parin sadan metrin päästä kopistaan mittanauhansa kanssa siinä vaiheessa kun aamu jo kääntyy iltaan ja ruuhkat ovat parhaimmillaan...sitten sitä aletaan mittailla ja pohdiskella...pudiskella päätä, laskeskellaan ja rapsutellaan lehtiöön jotakin Hyvin Tärkeää.

                            1509865.jpg

                           Montakohan virallista kaistaa tiellä onkaan...

Aukiolla on myös hyvin usein jotain mielenosoituksen tapaisia...tai ainakin hyvin monella erittäin painavaa asiaa yhteiskunnan epäkohdista, jota vielä korostetaan kyltein ja kuorossa ohikulkijoille huutamalla. Missä oikein menee mielenosoituksen raja noin niinkuin ihimismääräisesti, en ole varma mutta miliisit täällä tuntuvat suhtautuvan painavaan asiaan aina yhtä vakavasti ja antaumuksella. Mummoja voi seistä rivissä kuusi tai angstisia teinejä kahdeksan ja siitä huolimatta miliisejä roudataan paikalla kämyisellä bussilla jo hyvissä ajoin, ettei paikalle ehdi muodostua minkäänlaista paniikinomaista hälinää...

                                      

        1509857.jpg      1509881.jpg

Nämä kuvat ovat taas parvekkeelta (kyllä, minä siis poistun asunnostamme, mutta kun sieltä sattuu olemaan niin helppo ottaa näitä kuvia.) ja joku sähköpylväskin on todella taiteellisesti kuvan keskellä, mutta laskin, että näitä vajaata kymmentä nuorta kohti paikalla pörräsi noin kolme bussillista miliisejä...siinä sitä mieltä osoitettiin noin pari tuntia enkä yhtään väitä, etteikö asia varmaan olisi ollut heille tärkeä ja sydäntä lähellä mutta osanotto ja huomioarvo oli kyllä kovasti vähäistä...niinkun yleensä näyttää olevan. Toisaalta aloin kyllä pohtimaan kovasti omia vakaumuksia...tai lähinnä niiden puutteita.

Olen aina ollut varmaan aika tylsän tasapaksu, mistään ikinä vakaumuksella keuhkoamaton keskitietä kulkeva teini...en varmaan edes varhaisnuorena vielä tiennyt mikä oli kettutyttö tai vegaani...tai no, ei kai se kenestäkään tylsää tee, mutta en siis koskaan nuorena ollut niin valveutunut asioista, että olisin noussut tyyppien kanssa barrikaadeille jonkin tietyn asian puolesta...köhnötin kotona ja leikkelin lehdistä julkkisten kuvia...hienoja naisia ja söpöjä koiria ja muuta hyvin kehittävää.

Muistan teiniaikoinani liittyneeni johonkin eläinsuojeluliittoon ja pitäneeni siitä aika suurta meteliä lähipiirissä...muutapa en sitten asian eteen tainnut juuri tehdäkään. Minua ei taidettu tituleerata aktiivijäseneksi siinä seurassa. Jäsenmaksuakin perittiin aina karhukirjeillä. Kovasti olen kyllä aina ollut eläinten asialla...muistan kuinka lapsena serkkuni kanssa löysimme kuolleen mehiläisen mummolasta. Kävimme vaihtamassa vähän tummempaa päälle ja hakemassa nenäliinoja taskuun ja kunniallisesti hautasimme sen pienen raitapaidan kaivamaamme hiekkamonttuun mummolan etupihalle. Kävimme läpi koko seremonian niin hyvin kuin osasimme ja itkimme niin vuolaasti, että kohta mummo parka juoksee sydäntään pidellen pihalle kun luulee, että toinen meistä on vähintäänkin jäänyt kauppa-auton alle tai pudonnut paskakaivoon.