Lauantai-ilta, kello lähes kymmenen. Keksin sekunnissa useita paikkoja, missä olisin mieluummin kuin siellä missä siis todellisuudessa seison: yhdellä Moskovan rautatieasemista, niistä kahdeksasta vielä varmaan vähiten viehättävimmistä. Jos rautatieasemaa Moskovassa voi missään määrin viehättäväksi kutsua, ainakaan lauantaina, illalla...

Missiona on tuupata Hapankaalin Babushka junaan, joka kiidättää (kahdessa vuorokaudessa...) hänet itään sukuloimaan. Jotta mukana on matkatavarat, eväät, tuliaiset (ne moneen kertaan kierrätetyt) ja Babushka itse, aikaa on...käytän ajan niinkuin yleensä eli katselen ympärilleni enkä välitä tuon taivaallista siitä, että tuijottaminen on kiellettyä, rahvaanomaista...Täällä illan hämärtyessä ei näy Manoloita eikä pusuhuulisia botox-barbeja peilaamassa itseänsä minua vasten vaan suorastaan seuraan katseellani ihmisiä, ainoastaan kameraani uskallan käyttää varoen (=en osaa käyttää sitä pimeällä)...

Ryhmä pitkästyneitä ukkoja puukärryineen odottaa junaa ja matkatavaroitaan raahaavia matkalaisia...pitkää päivää, pitkää sylkeä ja pitkää aikaa. Yksi on erityisen likainen, nuhjuinen ja kyttyrässä, istuu yksin kauempana muista. Kiusaa sitten aikansa kuluksi ihottumaista kulkukoiraa. Koira yrittää tunkea päänsä kainaloon. Näyttää kuin se haluaisi hellyyttä, rapsutuksen, mutta mistäpä tiedän kumpiko on lopulta yksinäisempi, koira vai ukko. Koira kyllästyy ja käy pitkäkseen kauemmas, yksin. Mummo kierojen, kainalosauvojen tapaisten kanssa vaappuu eteenpäin. Kädet ovat omituisesti vääntyneet, iho uskomattoman likainen. Takin marjapuuron väri on kaukainen muisto ja kaulassa roikkuva muovipussi näyttää painavalta, sillä se painaa mummon kaulaa alaspäin...välillä hän yrittää korjata asentoaan sen siitä muuksi kuitenkaan muuttumatta. Tuntuu pahalta ja hetken mietin mikä meni pieleen, miksi ei ole ketään. Tulee ikävä omaa mummoa.

Äiti sylivauvan kanssa kiertää ihmiseltä toiselle mutta kukaan ei vaivaudu kaivelemaan taskujaan. Minun ei tarvitse edes miettiä kaivelenko vai enkö sillä hän jää hedelmäkaupan nurkalle istumaan ja asettaa muovimukin siihen eteensä. Lehtikioskin takana kustaan niin että lasille roiskuu mutta ketään ei kiinnosta. Miliisit ovat liian kiireisiä papereita tarkistellessaan...lopulta kiinni jää juopunut miesporukka, joka lähtee nöyränä virkavallan mukaan. Varmistan, että Hapankaali on lähellä. En todellakaan halua hukata häntä täällä. Siitä huolimatta, että olemme olleet vähän niinkuin sotajalalla, kannatan rautatieasemilla aina välirauhaa...

Piukeita pusakoita, capreja ja legginsejä ahdettuna ahteriin kuin ahteriin...korkkareita ikään tai kokoon katsomatta. Pöyheitä permanentteja ja tulppaaninpunaista huulipunaa, korvissa killuttimet, jotka luulisi harakan vievän ensimmäisen tilaisuuden tullen. Takatukkia ja haalistuneita hiusvärejä...käsittämättömiä yhdistelmiä, täällä edes mielikuvitus ei ole ollut rajana. En tiedä mikä olisi.Vartalonmyötäisiä, pitkiä villamekkoja, jotka ovat naisilla sama kuin miehillä käsilaukut...EI, EI JA EI. Sellaista keski-ikäistä naista ei tästä kaupungista löydy, jonka permanenttia tai vartaloa kahdeksankymmentä luvulla neulottu villamekko oikeasti imartelisi.

Sana tekopyhä muuttuu täällä tekopyhäksi. Minä olen oikeasti onnellinen siitä, että hetken kuluttua saan lähteä kotiin...jättää tämän paikan elämään omaa elämäänsä. Olen vain onnellinen, että olen juuri minä. Inhoan oikeastaan näitä paikkoja, ne saavat olon tuntumaan epämukavalta...tavalla, jota en osaa selittää. Tänä lauantaina paikka vaan tuntuu mauttomuuden huipentumalta, ankeuden ruumiillistumalta enkä osaa selittää miksi. Sinun täytyy tulla seisomaan tänne itse. Seiso ja analysoi Moskovalainen rautatieasema minulle kun itse en osaa. Miksi se jää ajatuksiin kuin purkka tukkaan?

Babushkan vierailu on aina yhtä lämmin ja jännitystä täynnä. Mitä tuliaisia tällä kertaa Hapankaali joutuukaan palauttamaan? Nyt selvisimme kynttilänjaloilla (helposti piilotettavat) ja serveteillä (vinkki on mennyt perille...joka kerta viemisiksi servettejä ja esille samoin...niitähän ei voi koskaan olla liikaa ja ne ovat suhteellisen turvallinen ostos Hapankaalin perheeseen*) sekä mielenkiintoisella tarinalla joka selittää minulle niin paljon. Miksi minä kuulen sen vasta nyt? Olisin voinut olla ehkä hieman ymmärtäväisempi. Tai miettiä kahdesti... 

Ei riitä että mieheni on kasakka. Hän on juutalaista perua oleva kasakka. Sukua jonka miehet ovat olleet äkäisiä kaksi metrisiä äijän körmyjä, jotka ovat tömistelleet itä-venäjän kukkuloita pelotellen pikkulapsia, nitistellen jyrsijöitä paljain käsin ja illan tullen kaapanneet naisen poikittain hevosen selkään ja raahanneet tämän taljan väliin hauskan pitoon.Turha mainita, että Hapankaali on uusista käänteistä innoissaan. Varoituksen sana kaikille tuleville vieraille: seuraavissa juhlissa meillä todennäköisesti tanssitaan kasakka tansseja kyykyssä rymyten ja kaikille vieraille jaetaan valtavat karvatötteröt päähän. Hänellähän sellainen on jo syntymälahjana, mutkattoman luonteensa lisäksi.

  

Oikealla "grilli"herkku (tiedän, näyttää kuvassa jostakin syystä todella omituiselta kebab-tötteröltä), josta olen tykännyt jo vuosia. Kojut ovat tosin vähissä ja tämän Hapankaali selitti sillä, että suosio on huomattavasti vähentynyt koska välillä koiraa on ollut helpompi tai halvempi saada kuin esimerkiksi nautaa, joka nyt sattuu olemaan ehkä suositumpi asiakkaiden keskuudessa...Ymmärrettävästä syystä olen viime aikoina vähentänyt shaverman syöntiä.

*Elämäni noloimpia hetkiä: Hapankaali kaivaa pussista krumeluurin silkkityynyn, kun olemme Babushkan luona vierailulla ja tilaisuuden tullen hän tunkee sen takaisin sohvalle, siihen kohtaan mistä se on meille lahjaksi annettu päivää aiemmin. Pari tuntia Babushka hyörii sitä huomaamatta, mutta kun silmät rekisteröivät lahjatyynyn alkaa tämä vieras kiemurtelemaan. Ja juuri pari minuuttia aiemmin minulta on kysytty mitä pidin tyynystä...Hienotunteisuus ei todellakaan kuulu kasakoiden luonteeseen.