Tukkaan koskee. Kello yhdeksän aamulla istun kampaajalla, edelleen lievässä humalassa. Torstai illan maailmanparannus on päättynyt muutamaa tuntia aiemmin. Pikku siskon kanssa kumottiin lohduttavat kaksi valkkaripulloa. Niiden jälkeen lievässä hutikassa tuntui hyvältä idealta murtautua alakerran kylmiöön ja nyysiä kaksi valkkaria lisää. Avaimet on hukassa joten sihtaan ruuvimeisselillä saranoihin ja ruuvaan ne irti...kaikkea sitä tekee kun elämä tökkii ja suuta kuivaa. Saan ruuvit jotenkuten paikoilleen ja ovi jää kiikkumaan sinnepäin.

Neljän pullon jälkeen oli suorastaan loistoidea könytä paikalliseen nurkkakuppilaan ja naukkailla näkäräisiä tulevaisuuden mörököllejä vastaan aamukolmeen saakka. Arvata saattaa, että ne körömöllit eivät jääneet kovin kauas tulevaisuuteen...sisko halaili pönttöä iltaviiteen. Amatööri.

Tässä välissä olen tehtaillut pikkusievässä ( lue umpitunnelissa, mutta Hapankaalille ei kerrota kaikkea ) hesariin halutaan-vuokrata ilmoituksen, jossa ihme kyllä, ei ole yhtään kirjoitusvirhettä. Tyyli puree ja puhelin laulaa sunnuntaina. Tosin minulta loppuu akku mökillä ja laturi on kaupungissa. Tätäkään ei kerrota Hapankaalille. Lainaan äidin kännykkää.

On hetkiä jolloin kaikki on selvää ja hetkiä jolloin huomaat, että olet joutunut hukkaan, mutta et tajua milloin ja miten. Kodittomaksi, juurettomaksi...ajelehtimaan etkä voi käsittää miten kaikki oikein kävikään. Minun pitäisi olla jo Moskovassa, mutta on turha lentää edestakaisin kun pitää etsiä asuntoa. Ainakin väliaikaista sellaista. Niinpä punkkaan vieläkin toisten nurkissa matkalaukkuani raahaten. Vuokra-asunnon saanti Helsingistä ulkomailta käsin on oikea mission imbossible...ja mitä hintoja. Jos minulla olisi sellaisia takuuvuokria taskussani, ostaisin asunnon nyt ja tässä.

Välittäjät eivät vaivaudu näyttämään asuntoja yleisnäyttöjen ulkopuolella vaan niihin pitäisi lentää joka kerta Moskovasta, he eivät soita sinulle takaisin ellet soita neljättä kertaa ja HUUUUUUDA kun hermosi on kyrvähtänyt ja kun he viimein soittavat, jauhavat he käsittämättömän ärsyttävästi puhuessaan purkkaa...ääni saa viimeisenkin verisuonen pullahtamaan ohimosta ulos ja kiemurtelemaan laiturin nokasta järveen. Ja Moskovassako kaikki muka hankalaa ja vaivalloista????

Toisaalta. Hiton hevoako minä enää Moskovassa. Koti lakkasi tuntumasta kodilta sillä sekunnilla kun sain tietää, että sieltä muutetaan. Sinne sitä kuitenkin pitäisi vielä hetkeksi palata. Tässä joku päivä. Kunhan valitukseltani joudan.

 Äiti ja tytär. Toistensa varjot?

 Hapankaalin loimulohi. Samo-vaarin tekemä lauta ja tikut. Patentoitavaa ainesta.

Paranikohan se maailma torstai-iltana? En muista. Filmi katkeaa jo alkuillasta, mutta ei sillä taida olla merkitystä. Näitä kuvia kun katsoo, niin muistan kuinka olo oli kevyt. Olen niin kiitollinen perheestäni, ystävistäni, onnellisista hetkistä, kaikesta kauniista ja tahdon uskoa, että kaikki on joskus taas vähän paremmin.