Saamaton päivä, tuulee...muuallakin kuin ulkona. Päässä lyö tyhjää. Tai ainakin siellä lyö. Migreeni, menkat, tissit turvoksissa enkä ole kahteen päivään vaihtanut kovinkaan järkeviä sanoja kenenkään kanssa. Kolme tuntia kieltä...tönk, tönk, önk, önk. Sitten lihatiskillä jauhelihaa, salattitiskillä salaattia...sitä ei voi kovin henkeväksi keskusteluksi vielä sanoa.

Olen tehnyt tikusta asiaa vain poistuakseni neljän seinän sisältä Tuuliseen päivään ja käytävässä minua tervehti uusi naapuri. Hänellä tuskin on pysyvää residenssiä tässä rakennuksessa, kunhan seikkailee asunnosta toiseen...kynnysmatolla seikkaili nimittäin taasen torakka. Se oli iso ja ruma...hetken kuitenkin ajattelin yksinäisyyden puuskassa, että laitan sille pannan kaulaan ja vien sen pokkana kadulle kuin kunnon lemmikin konsanaan. Ongelma tuli vastaan siinä, ettei minulla ollut hihnaa ja se oli TODELLA RUMA enkä tohtinut mennä lähemmäksi. Se siitä, ehkä tilanne ei vielä ole niin paha... Moskovan kesä on näköjään muutakin kuin terasseja ja kuplivaa juomaa...toivottavasti emme tee hänen kanssaan enää lähempää tuttavuutta.

Kesä tuo vielä muutakin mukanaan kuin pelkät torakat ja viinin tuomat lisäkilot...rappukäytävään on ilmestynyt muovikukkia näin kesän korvalla. Muovikukkia. En pidä muovikukista, en edes satavuotta vanhaa rappukäytävää koristamassa...koko käytävä näyttää nyt jotenkin...raiskatulta. Tähän saakka se on näyttänyt pelkästään pommitetulta. Muovikukat eivät vaan jotenkin kuulu sinne. Muovikukat eivät kuulu mihinkään, ne ovat yksi niistä asoista tässä maailmassa jotka voisi ihan hyvin lailla kieltää. Vaikka mikä minä olen sanomaan. Olen todennäköisesti yksi niistä harvinaisuuksista jotka onnistuvat tappamaan myöskin sellaisen muovisen yksilön. Oikea tuherpeukalo.

     Onko vasemmanpuoleinen tekele sittenkin linnunpesä...käyn tarkistamassa.

Maanantaina olisi tapaaminen koskien sitä. Ensin täytyisi löytää sinne. Paikka ei kuulostanut yhtään houkuttelevalta, joten nyt menen vaan rupattelemaan mukavia...On aika hankalaa olla ihminen jolla paniikki on listalla aina päivällisenä ja jännitys jälkiruokana. Joskus pikkuasioista tulee isoja ja kun mietit ja pähkäilet, pää tuntuu liian ahtaalta. Sitten alan tehdä listoja. Plussia. Miinuksia. Hyviä puolia. Huonoja puolia. Siis mitä huonoa voi olla jos pääsee töihin? No, entä kuule jos on ihan jo kerennyt tyhmääntyä ja tottua ajatukseen, että voi nyhjöttää jos nyhjötyttää...ja entäs sitten ne päivävalkkarit??

Hapankaalista kaikki on ihan turhaa huuhaata. Akkojen höpinää ja neuroottista napinaa. Miten ketään voi jännittää se, ettei löydä jonnekin perille? Tai se, että jos saa töitä vaikkei edes ole vielä töitä? Tai sitten toisaalta se jos ei saakaan? Aina sitä on selvitty...Miksi antaa norsun myllätä mahanpohjassa jos lennolle on jo viimeinen kuulutus ( ongelma on siinä, että minä en kestä olla myöhässä tai edes ajoissa, minun täytyy olla aikaisessa...) tai on väärä passi mukana...tai jos lentokoneesta loppuu polttoaine ja se joutuu tekemään pakkolaskun ja jäät yöksi jonnekin hevonkuuseen. Mitä teki Hapankaali? Korkkasi viskipullon, tuli kotiin umpitunnelissa vuorokauden myöhässä puhuen ovipuhelimeen englantia (erittäin kohteliasta sellaista...) ja raahasi mukanaan kiinalaista kantajaa, että käsiä jäi tuliasille ja sille viskipullolle. Piti vaan toivoa, että kantaja on otettu mukaan kentältä, ei Kiinasta ettei hän kuvittele saavansa yöpaikkaa...tai pysyvää kotia. Nyt jo hymyilyttää...yöllä huoli ja hätä vaihtuivat hyvin nopeasti ärtymykseksi ja esiin tunki Nalkuttava Naikkonen.

Presidenttikin vaihtui eikä tuntunut missään. Tai näkynyt missään. Ei ainakaan täällä sisällä:) Aah, maailman ihanin puhelinsoitto juuri kun sitä tarvitsee...lähdenkin tästä hipsimään ystäväni luo pikaiselle...kahville. Toisaalta, eikö kahvi piristä näin iltasella? Kummasti virkistyin...pää tuntuu paljon tilavammalta ja maailma avarammalta:)