Jos nyt kysyisit minulta, mitä mieltä olen venäjästä, elämästä täällä, ihmisistä, Moskovasta...en kertoisi Luzhkovista; säiden jumalasta, tönivistä mummoista, loputtomasta ruuhkasta, pikku typeryyksistä joita venäläiset tuntuvat harrastavan, omituisen heimon ketjupolttelusta enkä kassajonoista, joissa sijaisjonottajaksi voi jättää vaikka vasemman kengän tai karvahatun Babushkojen juostessa viime tippaan pitkin kauppojen käytäviä.

Kertoisin, että olen rakastunut. Valaistunut. Jotain. Ennakkoluulojen siivittämänä liityin vieraitteni seuraan teatteri Lenkomiin, kielipuolena seuraamaan esitystä Henrik VIII ja hänen suuresta rakkaudestaan Anne Boleysta. Ensimmäisen puoliajan juoni oli hukassa, orkesteri pauhasi haastaen tärykalvojen kestävyyden äärimmilleen ja viereinen mummo takertui jatkuvasti omituisia rimpsuja täynnä olevasta paidastaan laukkuuni kiinni. Toisen puoliajan jälkeen esityksen lumo sulki korvat meteliltä, musiikki rauhoittui, pääsin juonesta paremmin kiinni ja hengitin esitystä sisääni. Se valtasi jäsenet, teki niistä raskaat ja raukeat. Itku pakahtui möykyksi kurkkuun ja iho nousi kananlihalle. Illalla teki mieli vain istua yksin ajatustensa kanssa, olla ja yrittää vielä uudelleen elää viimeinen, raastava kohtaus jossa intohimo ja rakkaus raastaa sydäntä kipeästi ja julmasti.

Esitystä ei laimentanut yhtään charmikas näyttelijä ja hänen loistava lauluäänensä, komea ja romantistoitu Henrik, joka palvoi rakastettuaan, mutta mestautti hänet siitä huolimatta. Anne Boley joka oli kaunis kuin henkäys ja lauloi kuin satakieli. Yritän hakea sanoja, joilla kuvata kokemaani, mutta turhaan. Tunnelataus oli valtava. Missään oopperassa, baletissa, musikaalissa, teatterissa ikinä en ole vastaavaa kokenut. Onneksi nyt. Ihan tuossa nurkan takana. Kahdella tuhannella ruplalla. Olen yhtä kokemusta taas rikkaampi.