Pitkien lomien jälkeen sopeutumisvaikeuksista ei kärsi pelkästään tuuliajolla oleva expaatti. Venäläistä nyppii paluu arkeen ihan varmasti vähintään yhtä paljon. Tunkea nyt itsensä täpötäyteen metroon joka aamu ennen auringonnousua ja matkata ties minne hevon juuraan palvelemaan muka jotain asiakkaita. Sitä yrittää etsiä merkkejä inhimillisyydestä mistä tahansa. Vaikeaa se on.

Kadunlakaisijat ottavat loskan hävittämisen hyvin vakavasti. Kun varusteina on monen metrin mittaista kättä pidempää ja katua piiskataan päätä kääntämättä, jalankulkijoista välittämättä, ei voi kuin toivoa, että väistää ehtii. Toistaiseksi osumia on tullut vain päästä alaspäin. Sama toistuu kaupassa. Loskaa ei saa tulla eikä olla. Ensimmäinen siivooja hinkuttaa oven edessä hysteerisenä lattiaa ja toinen siinä heti vieressä. Joka askel pyyhitään ja välillä kannoillasi on oma täti luudan kanssa. Jos et varo, sujahtaa luuta jalkojen väliin ja kamppaa sinut niille sijoillesi. Alat tulla vainoharhaiseksi. Minne tahansa katsot, siivooja on kannoillasi ja pyyhkii kumppareittesi kärkiä rätillään...ärsyttävää.

Saman kaupan vihannespunnitsija täti osoittaa kerrankin huumorintajua. Tosin kustannuksellasi. Hänestä on hyvin hauskaa ulkomaalaiseksi sinut tunnistettuaan, alkaa selittämään toiselle vihannespussittaja tädille, ettei se kuitenkaan siinä mitään ymmärrä vaikka puhuttaisiin tässä mitä, se on ulkomaalainen ja se ostaa aina neljäsataa grammaa jauhelihaa. Ilmeet kertovat, että hän ymmärsi, että hän ymmärsi sittenkin. Da,da, taisi ymmärtää. Niin, ehkei ihan tyhmä kuitenkaan, yksinkertainen vain. Ja kuulkaa, neljäsataa grammaa jauhelihaa on juuri oikea määrä kahdelle.

Lähikaupan kassa murjaisi vitsin.

Pankkiautomaatilla kiemurtelee jono tai sen tapainen. Mahanpohjaa kourii jo valmiiksi kun mietit millaiseen taistoon käteisen eteen joutuu. Ja niinhän siinä taas käy. Käsittämättömän sulavalla röyhkeydellä Babushka tunkee itsensä ihan liki ja jähmettyy siihen kuin olisi seissyt takissasi kiinni aikojen alusta lähtien. Turkisten sisältä on vaikea erottaa mitään elolliseen viittaavaa, mutta vikkelät jalat sillä on, täytyy todeta. En anna periksi vaan tönin mummoa ihan surutta. Tai no ei ihan. Suomessa samaan ei kykene, mutta tietyistä kunnioitettavista periaatteistaan joutuu antamaan periksi jossakin vaiheessa, jos meinaa ikinä saada mitään asioita missään hoidettua. Ja niitä näitä miettiessäni tajuan, että Babushka tunkee jo korttia automaattiin!!! Blondi herpaantui.

Kun on jonottanut tavaratalon leipätiskillä ikuisuuden, vaikkei ole jonoa, alkaa veetuttamaan. Tiski on piirun verran liian korkea, sinä toisen piirun verran liian lyhyt ja myyjä aika paljonkin tympeä. Yrität hyppiä ja tehdä itsesi tykö. Anteeksi, hei...ottaisin...Saisinko??? Myyjällä ei ole siis yhtään mitään tekemistä, mutta hän ei viitsi edes päätään kääntää. Katsotaanko sämpylällä heittäminen väkivallaksi? Olen muuttunut näkymättömäksi. Ainakin siinä vaiheessa kun lauma Babushkoja ryntää tiskille juurikin siihen samaiseen kohtaan nuuhkimaan juuri niitä samaisia leipiä ja puukkii onnettoman kauas tiskistä. Leivän tuoksu on enää muisto vain ja laahustan hartiat lytyssä kotiin. Miten tämä voi olla näin vaikeaa. Vämpelö. Ei edes leipää kyennyt. Opettele leipomaan.

Lomanjälkeinen asennetarkastus vaati lounaan hyvän ystävän seurassa pitkän kaavan mukaan. Erittäin pitkän. Kolme viinipulloa ja kymmenen tuntia. Jossakin vaiheessa koin tarpeelliseksi tehdä muistiinpanoja. "Vatusalan sunttaaja" , luki vihkossani.

Käännöksiä otetaan vastaan.