Blogi on toistaiseksi varikolla. Olen edelleen Suomessa ja ei niin, etteikö täältäkin voisi kirjoittaa, mutta ketä kiinnostaa jatkuva papereiden odotus, pakkasessa kärvistely tai loputon irtokarkkien mättäminen. Viime viikot ovat sitäpaitsi pitäneet sisällä huolta ja murhetta, ikävää ja vielä suurempaa surua. Osa sellaista, joka koskettaa läheisiä syvästi eikä varmasti mene koskaan kokonaan pois.

Osa ikävästä taas korjaantuu tämän illan jälleennäkemisellä kun tapaan Hapankaalin ensi kertaa yli kolmeen viikkoon. Jännittää. Jo siksikin, että tiedän pitkän odotuksen purkaantuvan kiukulla ja riitelyllä. Jos haluaisi pelata varman päälle, voisi jo nyt soittaa bussissa nököttävälle, reissussa rähjääntyneelle Tikkrrrrille ja vähän härkkiä. Kutkuttava ajatus. Masokisti minussa elää yhä.

Olen kolmen viikon ajan töröttänyt suurimman osan ajasta junassa tai bussissa. Kiitos talven yllättämän veeärrän, enemmän vielä bussissa. Ollut matkalla sinne, tänne, tuonne. Siinä välissä olen kantanut elämääni pienessä punaisessa kukkalaukussa, jonka vetoketju repesi eilen. Moskovaan lähden viikon, kahden päästä. Salainen haave on matkustaa samaa matkaa Hapankaalin kanssa. Onhan meillä nyt sama sukunimikin. Katsotaan. Kotia on jo kova ikävä.

Tänä päivänä, tällä hetkellä olen kiitollinen ystävistäni. En ole mikään hyvä ystävä, olen laiska ja saamaton. Ja viihdyn vielä usein yleensä yksinkin. Mutta niitä ystäviä, joita minulla on, arvostan suuresti. Vaikken sitä aina muista sanoa. Kiitos.

Ja tietysti reissussa rähjääntynyt Tikkrrrri.