Moskova juhli, suuri osa siitä meidän parvekkeen alla. Tässä vaiheessa iltaa porukkaa oli vielä vähänlaisesti. Lauantai piti sisällään hauskassa seurassa grillausta parvekkeella, kuohuvaa auringon paisteessa, pussikaljaa puistossa sekä loppuiltaan huipentuneen pitsan haku keikan. Miten, en muista enää. Päivä oli liian pitkä ja kuohuva liian kuplivaa. Otsaan koski aamulla.

 

Tämä bongattiin kävellessä ystävättäreni kanssa. Pohdittiin tekstejä tavaillessa, että miksiköhän juuri tähän. Minä ehdotin oikealla näkyvää patsasta. Ehkä sillä on jotain tekemistä sijainnin kanssa? En tiedä kuka siinä jökötti, tuli vain ensimmäisenä mieleen. Loogista mielestäni. Ystäväni vinkkasi, että vasemmalla on valtava Yhdysvaltojen suurlähetystö...ehkä siinä syy muistopaikan sijaintiin. Blondin loogisuus ei purrut tällä kertaa.

Perun sanani. Ei ole yhtään sama muuttaa tällä hetkellä Suomeen, vielä vähiten sinne Ugandaan. Elämä on ollut täällä ihanaa ja vaikka se tulisi olemaan sitä Helsingissäkin, veetuttaa ikävä ja haikea fiilis. On todella vaikea alkaa käymään tavaroita läpi, hankkiutua eroon kaikesta turhasta, miettiä kuormaa ja sitä miten alushousut pakkaisi valmiiksi, etteivät puuterit mummopöksyt vilahda muuttomiehille. On ihan hanurista miettiä, mitä kaikkea teen viimeistä kertaa ja mitä kaikkea olen jo tehnyt viimeistä kertaa.

Olisinko mieluummin ihminen jonka tunneskaala olisi jotain ihan muuta? Olisinko mieluummin ihminen joka olisi joskus jäänyt paikoilleen, eikä ikinä kaipaisi mistään mitään? Olisinko mieluummin jossain muualla kuin Hapankaali? Toivoisinko, että elämäni olisi jotain muuta kuin mitä se on?  En, en, en, en. Silti tämä on ihan hanurista.