Vaikka kuinka yritän aloittaa Yaroslavlin kuvailun edes jotenkin positiivisesti, on pakko todeta heti alkuun, että kaupunki oli aika ankea. Matkailu avartaa ja on aina mielenkiintoista, mutta useammin kuin kerran täytyi todeta että elämälle kiitos kun ei itse asu täällä. Märkä ja harmaa sää ei parantanut fiilistä vaan imi vähätkin värit niin betonihelveteistä kuin ihmisistäkin. Perjantai-ilta kaupungissa oli pimeä, tyhjä ja pelottava. Katuvaloja ei ollut tai niitä vähiä ei poltettu. Taksikuskin avulla löysimme kivan ravintolan, joka kuitenkin oli tyhjä sekin. Venäläisversio jamppatuomisesta lauloi antaumuksella tyhjälle salille.

Aamun valjetessa taivas roikkui ja harmaa verho tuntui peittävän verkkokalvot. Ainoastaan keltaiset lehdet paljastivat, ettei kaupunki ole täysin mustavalkoinen. Yaroslavl täyttää ensi vuonna tuhat vuotta ja syntsyjen kunniaksi paikkoja kuitenkin ihailtavasti korjailtiin ja paikkailtiin. Ehkä kesä, aurinko ja tuunaus paljastaisivat kaupungin toisen puolen. Me tuskin kuitenkaan palaamme sinne.

 Menomatkalla rakko alkoi hienostelemaan tämän vessan nähtyään. Vastaan kellunut läjä sai Hapankaalinkin luikkimaan vähin äänin pöpelikköön.

Bongasimme turistioppaasta paikallisen erikoisuuden, huopatossutehtaan ja tehtaan myymälän. Nähtävyyden rappiotila ei kuitenkaan nostattanut positiivista fiilistä. Hienossa ideassa olisi ehkä pikkaisen hiomista.

Hiljaista oli huopatossutehtaassa. Tai ainakin myymälässä. Lounastauon ja vartin odottelun jälkeen luukun taakse ilmestyi babushka, joka pyynnöstä työnsi aina luukusta huopikkaat nähtäviksi. Niitä ei siis voinut katsella, sovitella ja hiplailla vaan mummon olan taakse kurkkimalla saattoi nähdä parin tai kaksi. Hidasta ja hankalaa. Muistaako kukaan Turhapuron töissä rautakaupassa?

 Nämä matkaavat Yaroslavlista Moskovan kautta Rautavaaralle. Pikku Een ja pikku Oon joululahjat.

 

Yaroslavlista teimme koukkauksen Kostromaan, joka olikin paljon kivempi ja eläväisempi paikka. Värikkäämpi ja oikeasti vähemmän ankea.

 Lauantaisäpinät kylillä.

Kostroma tarjosi myös yhden matkan omituisimmista kokemuksista. Tai pitäisikö sanoa sekoituksista...Lounaalla Hapankaali tilasti ketsuppia ja majoneesia, johon tarjoilija ylpeydellä selittämään, että heillä on myös ravintolan omakehittämä sekoitus, jossa on ketsuppia ja majoneesia sekaisin. Resepti oli todellakin niin monimutkainen tälle salaiselle sekoitukselle, että kipossa oli sekä ketsuppia että majoneesia sekaisin sotkettuna. Mykistävää.

 Majoneesi, ketsuppi ja majoneesiketsuppi, salaisesti sekoitettuna.

Volgaa ihastelimme ainostaan autosta samalla kun kiisimme siltaa pitkin kotiin. Kahden ja puolensadan kilometrin matkalle sattui mennentullen niin monta reikäpäätä ja lähes läheltäpiti tilanteita, että sydän takoi vielä parkkipaikallakin. En jaksanut edes laskea kuinka monta rusina-autoa tai kukin koristeltua ristiä tien varsilla näimme. Mistä johtuu, että venäläiset ajavat oikeasti kuin hullut?

Oma koti kullan kallis. Moskovan ruuhkat ja valot ovat toistaiseksi ihan ok.