Viikonlopun sairaalareissusta ei jäänyt pahempia painajaisia. Ainoastaan se yksi ainoa ateria joka minulle vuorokauden aikana tarjottiin, kummittelee mielessä vielä kauan. Harmaalta lautaselta harmaa ja kostea kalan pala. Yhtä mauton kuin näyttikin. Ei muuta. Ei muuta kuin antibioottia ja nesteitä suoneen sellaisella vauhdilla, että osastolle minut piti kärrätä pyörätuolilla kun jalat eivät kantaneet. Kukaan ei oikeastaan kertonut mitään ellen tajunnut kysyä ja koska tuskin olin hereillä, ei sekään ollut mahdollista. Diagnoosit vaihtelivat sitä mukaa kun uusi lääkäri astui kehiin...bakteeri, vatsa-joku-tulehdus, viirus. Lopullista syytä sairastumiselle voin vain arvailla.

Lopullisesti lääkärikiintiö täyttyi kun eiliselle osui vielä viikkoja odoteltu gynen käynti. Ensimmäistä kertaa vastassa oli mies, harmaahapsinen ranskalainen jonka kauluspaidan napit olivat auki vähän liian alas asti ja paljastivat karvaista rintaa vähän liikaa. Teki mieli juosta ovelta karkuun peppu sairaalapaidan halkiosta vilkkuen.

Eilen pääsin myös kampaajalle ja kasvohoitoon. Uskaltauduin kokeilemaan uutta kuorintaa jota mainostettiin ihmeitä tekevänä ja kaikille ihotyypeille sopivana. Vastaanoton tytöt kehuivat sitä kilvan joten mikä ettei. Siinä vaiheessa kun kosmetologilta pääsi spontaani henkäisy nenä kiinni nenässäni ja hän alkoi vauhdilla sutia naamiota pois, arvelin ettei kuorinta ehkä sittenkään ole kaikkien juttu. Nenä tuntui tulikuumalta ja leukaa pisteli. Täti läträsi naamaan vaikka minkä moista rasvaa ja tunsin hänen hengityksen kasvoillani kun hän tihrusti millaista vahinkoa naamio oli saanut aikaan. Kauhun sekaisin tuntein kurkkasin peiliin eikä kasvot nyt niin pahat olleet kuin kuvittelin. Nenä näytti mansikalta ja leuka oli täynnä punaisia länttejä. Tänään kuorinta on lunastanut lupauksensa, iho on sileä ja pinkeä kuin teinivuosina. Kauneudesta todellakin saa kärsiä tässä iässä. Toista kertaa tosin en halua kulkea päivää mansikka naamassa.

Kampaajalla toistuu aina sama kuvio. Sympaattinen poitsu leikkelee ja nipsii ja ohentelee tukkaa niin että harvempihapsisella se loppuisi kokonaan. Vielä vähän ja vielä vähän. Sitä hypistellään ja silputaan suurella tarkkuudella. Välillä tanssahdellaan musiikin tahtiin ja sakset käyvät vaan. Tällä kertaa kaikki silppu jäi kiinni kuorinnasta ja rasvasta tahmeisiin kasvoihini. Ällöttävä tunne. Seuraavaksi hän kysyy luvan geelin laittamiseen ja taas alkaa sipistely ja hypistely. Yhtä hiustupsua asetellaan kasvot vakavina ja tulos on aina...yhtä kamala. Hän ei vaan osaa laittaa hiuksiani mitenkään. Minut stailataan milloin pojaksi sivut geelillä korvan yläpuolelta rokisti taakse sliipattuna, milloin takatukkaiseksi punkkariksi jolla on kananpyrstön näköinen töyhtö otsalla. Eilen tukkani oli tätimäinen pallo joka ei liikahtanut vaikka ravistelin päätäni.

Kotona sitten pesen hiukset ja laitan ne itse. Alta paljastuu hyvä leikkaus joka ei todellakaan pääse kampaajan geelauksella oikeuksiinsa. Tai sitten minä olen jotenkin takapajuinen.