Paluu Moskovaan melkein alkoi väärällä asenteella jo passijonossa. Muukalaisen reagointinopeus koitui venäläisen kohtaloksi ja setä joutui hymisemaan papereitaan heilutellen kun blondi viuhahti paikkavahtina toimineen matkalaukun ohi ennenkuin omistaja kerkesi dievushkaa sanoa. Päätin, ettei asenne seuraa kotiin vaan suhtaudun venäjään ja venäläisiin avoimin mielin. Avoimemmin kuin koskaan tähän saakka. Kevättä rinnassa.

Seuraavat päätökset kuuluvat tämän kevään minään:

Suhtaudun myös museoihin entistä avoimemmin mielin. Siis myöskin käyn niissä konkreettisesti entisen aikomisen sijaan. Ensimmäinen kohde: naapurikorttelin maatuskamuseo. Kaltevilla hyllyillä keikkuneet maatuskat eivät ylittäneet tavan turistin maatuskaostoksia, ei siis kummoinen. Alakerran käsityökauppa taas voidaan luokitella löydöksi. Siis hyvinkin kannattava päivä. Seuraavana melkein vastapäätä oleva nukkemuseo. Sitten viereisessä talossa oleva joku-museo. Loppuvuodesta olen päässyt jo seuraavalle metroasemalle.

Havittelen perheessämme jaettavaa Vuoden itseoppinut ruoanlaittaja ja lämminsydäminen kodinhengetär- palkintoa. Sekä minä että Hapankaali tulemme hämmästymään miten joku joka miettii kolmenelosena mistä keittoihin tulee se liemi, oppii vaikka itkun kanssa hivelemään siippansa kulinaristisia toiveita. Kaali on kuulemma terveellistä. Ja sitä saa venäjältä. Paljon. Ja sehän on helppoa.

 Tässä kuvassa häiritsee eniten kaalista törröttävä veitsenterä. Jos ohjeessa sanotaan, että koverra kaalin kanta ennen keittämistä, niin mistä helkutista sen tietää miten syvältä se pitää kaivaa.

Kaalilaatikko osa2. saa odottaa hetken, sillä osan1. jälkeen edellä mainittuun kilpailuun osallistuminen on vaakalaudalla. Puolustuksena todettakoon, että laatikkoa kokkasi hyvin krapulainen ja olostaan liian tietoinen kotirouva. Välillä kävi mielessä, että miten helppo ohje voikaan olla: pelkkää kaalia ja jauhelihaa. Ja veitsenterä.

 Ratkaise kuva-arvoitus.

Kaalikääryleen koevedos sai tippumaan vedet silmistä. Piilotin sen kattilan taakse ja kuvasin kun Hapankaali ei nähnyt. Tähän voisin puolustautua, että kaali oli liian iso. Sitä olisi pitänyt keittää pidempään eikä se mahtunut kattilaan ilman väkivaltaa. Kolme päivää näitä syötyään Hapankaalia jo puistatti.

Minäkö lannistuisin. Päätin myös, että tänä kesänä käytän KAIKKIA korkokenkiäni. Niitä on paljon ja ne ovat ihania. Jos ei muuten pysty, niin pidän niitä kokatessani. Ja uutta keväthattua joka mahtuu lierineen juuri ja juuri keittiöön. Ehkä aloitankin ruoka- ja muotiblogin. Todistan, että opin laittamaan ruokaa ja että minulla todellakin on tyylitajua.

Ihanaa olla kotona.