Näen painajaista. Siinä unessa olen päätynyt asumaan valtioon, jossa mikään ei toimi. Tai jos toimii, se pyörii pelkällä mielivallalla. Byrokratia paiskoo ovia päin naamaa vauhdilla ja mietin miten kauan tätä jatkuu. Niin kuin aina painajaisissa, yritän hokea itselleni että tämä on vain unta. Todellisuus on jotain ihan muuta.

Unessa tilaan kahvilassa kuohuviiniä, roosan väristä ja kivasti auringon paisteen kunniaksi kuplivaa. Mies tilaa olutta, kylmää ehdottomasti. Neljänkymmenen minuutin jälkeen tyttö laahustaa tarjottimen kanssa pöytään ja ojentaa miehelle lämpimän oluen ja minulle jotain roosaa, lämmintä ja ilman kuplia. Sama juoma, tyttö väittää. Ei ole, toinen on aperitiivi, toinen kuohari. Vissi ero elämäntapa-alkoholistille. Alkavat samalla kirjaimella kylläkin. Sanoo, ettei tiedä mitään alkoholeista. Eikö jokainen venäläinen tiedä, että shampanskajassa on kuplia.

Uusi yritys. Kuplat ovat oikeita mutta miehen gintonic on tonicia ja sitruunaa vajaa. Siinähän se on, gintonic tyttö inttää. Mutta missä tonic. Puoli lasia giniä, ei muuta. Sanoo edelleen ettei tiedä mitään alkoholeista, että siinä se on. Tonic tulee mutta sitruuna ei. Tähän on kaikkineensa kulunut tunti kahviossa, jossa on muutama muu pariskunta. Tässä painajaisessa Hapankaali litkii juomansa ihan tyytyväisenä ilman sitruunaa. Sillä tässä unessa tarjoilijat väittävät asiakkaalle vastaan. Ja pitkään.

Painajainen on todella pimeä, sillä unessa meillä on sähkökatkos. Taas. Joka päivä viikon ajan. Kolmantena päivänä peräkkäin seitsämän tuntia putkeen. Käytävässä kolisee ja suhiseekin välillä. Remonttiryhmä vetää kimpparöökiä alakerrassa ja poraa seiniin reikiä.

 

 Näillä voi olla jotain tekemistä sähkökatkosten kanssa. Tai sitten ei. Rappukäytävä on kuin reikäjuustoa. Ylimääräiset tai hutilyönnit on paikattu pahvilla. Muista pilkottaa arveluttava määrä putkia ja piuhoja. Meidän oven takana olevaa sähköluukkua on nyt nuohottu pari päivää, rappukäytävää kohta vuoden verran. Ovesta ei pääse ulos ilman ettei uhkaa kaataa tatsikia nurin tikkailtaan. Tänään en enää edes välittänyt. Oikeastaan ihan tähtäsin häneen. En ole tosin varma onko talon sähkötyöt sen paremmissa käsissä, sillä MINÄ sain siihen sähkökaappiin kotiintullessani avaimen. Kielitaito riitti kysymään miksi muttei ymmärtämään vastausta.

Samassa painajaisessa juoksen rikkinäisen tietokoneeni kanssa pitkin poikin etsimässä liikettä, joka sen osaa korjata. Kehtaa korjata. Edellisessä se vieraili puolitoista viikkoa ja tuli takaisin samassa kunnossa. Alakerran liikkeessä sentään vain päivän. Kun ensin käytiin kädenvääntöä siitä, kuuluuko asiakkaan saada joku todiste siitä että liikkeeseen on jättänyt omaisuuttaan korjattavaksi. Tytön mielestä turvakamera ajaa saman asian.

Tänään, hetkellä jolloin sähköt menivät poikki, paplarit jäivät päähän ja lihat pakastimessa aloittivat taas kerran sulamisprosessinsa, hetkellä jolloin seisoin pikkuhoususillani omassa makuuhuoneessa vain huomatakseni, että ikkunan takana taiteilee remppasetä rööki suussa joten verhot on suljettava ja vaatteet löydettävä pilkkopimeässä asunnossa...sillä hetkellä saavutin oman absoluuttisen vitutuksen rajani. Kaikkivoipa ketutus on kerännyt voimia pikku sattumista ja mielipahasta, laantunut hiljaiseksi jupinaksi ja tyyntynyt toistaiseksi kunnes tulen pisteeseen jossa tunnen olevani näin lähellä tilaa, jossa soluni räjähtää atomeiksi mättäen samalla perkelettä vielä viimeisillä voimillaan. Kun mies vielä elää henkisesti tasapainossa kuin Dalai Lama itse ja hokee, että asioista joille ei mitään voi, ei kannata hermostua saa veetutus lisää kierroksia kuin lumivyöry. Mietin millä salaliittoteorialla minä tänne päädyin. Houkuteltiinko minua vai huijattiinko.

Seitsämän tuntia myöhemmin salitreenin, viinilasin ja appelsiinisuklaan jälkeen sähkölampun katveessa alan olla oma itseni. Ystävä toimii suurena apuna; ottaa kakkaa niskaan ymmärtäväisesti nyökytellen. Samaassa veneessähän tässä loppujen lopuksi ollaan, Välillä nähden samaa painajaista.

Tajuan, että painajaisia tulee ja menee. Ne hiottaa hetken, mutta niistä toipuu. Absoluuttinen vitutuspiste ei löytynyt vieläkään. Pinna venyy, jalka tamppaa lattiaa. En hajonnutkaan atomeiksi. En eläkään missään jumalan hylkäämässä pöpelikössä vaan Venäjällä.