Havahdun Moskovan päässä passijonossa siihen, että viereisen jonon mies näyttää jotenkin tutulta...pitkähköt tummat hiukset laskeutuvat olkapäille jakaus keskellä, päällä valkoinen kaksiosainen mekkoa muistuttava kaapu ja sandaalit. Tuskin kuitenkaan kyseinen Raamatun henkilö on päätynyt mitenkään rahvaan sekaan passijonoon.

Väsymyksen koomasta herättyäni tajuan myös ettei jono ole edennyt mihinkään. Päinvastoin. Edessä parveilee perhe, jota en aiemmin muista nähneeni. Isukki on peri venäläinen köriläs, äidin permanentattu oranssiin vivahtava kampaus töhöttää taivaita kohti ja musta veluuriasu on räikeän pieni. Strassein koristeltu Tipi venyy rintojen kohdalta niin, että sivustakatsojaan sattuu. Blondatun tyttären varpaat vilkkuvat huikean korkeista sandaaleista vaikka ulkona paukkuu pakkanen.

Turha edes mainita, että ärsytyskynnys kuudentoista tunnin matkan jälkeen jalat turvoksissa on todella matala. Jo koneen laskeutuessa verenpaine nousi, kun takana istunut täti vaivasi lentoemoja nousemalla jatkuvasti jo keräämään matkatavaroitaan hyllyltä vaikka turvavyövalo paloi ja kone liikkui. Huokailua ja taas täti pongahti ylös kuvitellen todennäköisesti että kolmas yritys tekee näkymättömäksi.

Espanjassa kaikilla tuntui olevan se käsitys, että mitä KOVEMMALLA äänellä ja useamman kerran turistille puhuu espanjaa, kyllä se ennen pitkää siitä ymmärtää. Hapankaali oli eri mieltä ja alkoi kolmannen päivän jälkeen vastaamaan suomeksi, vähintään yhtä monta kertaa ja kovaa. Hävetti välillä.

Rostockiin menevällä laivalla saksalaiset tädit khakisortseissaan ja lenkkareissaan tönivät muut turistit seisovan pöydän jonosta kovaan ääneen ja häpeilemättä. Kovia tunkemaan tavalla, jota ei ehkä voi ihan etuiluksi sanoa. Kaikkialla piti vain olla ensimmäinen. Aina.

Ruotsalaiset nuoret naiset ovat aina ärsyttävän huolettomasti täydellisen laittautuneita. Missä päin maailmaa tahansa. Thaimaan helteessäkään hiki ei valu, rusketus on tasainen ja hampaat hohtavat valkoisina. Meikkiä ei näy, hiukset huitaistu ponnarille ja kaikki muutenkin puolihuolimattomasti tyylikästä ja jotenkin luonnollista. Keskellä Indonesian viidakkoa hikinen valkonaama suomalainenkin taas tunsi olonsa lähes filmitähdeksi. Kaikkine nurjine puolineen. Neljänkymmenen asteen helteessä olo ei suinkaan ollut niin häikäisevä, että olisi jaksanut hymyillä kaikille mummoille ja heidän tyttärilleen, jotka työnsivät itsensä ihan liki ja halusivat tulla valokuvatuksi hiestä märän turistin kanssa. Kaiken lisäksi suureen ääneen röyhtäilevä taksikuski on varmaan ihan ok.

Kaikilla kansalaisuuksilla on omat omituisuutensa, pienet ärsyttävät tavat ja oudot eleet, joita muukalainen ei ymmärrä. Onko suomalainen aina se kalpea kinttuinen turisti, jonka tennissukat ovat venytetty polvien alapuolelle, vyötärölaukku tiukasti mahan kupeessa.  Vai se kentälle viimeisenä kirmaava tenunenä, joka on edellisen viikon viihdyttänyt muita turisteja kertomalla kovaan ääneen kännissä vitsejä ja takonut kaikkia "parhaita ystäviään " olkapäälle. Vai ehkä kaikki vain muiden keksimiä yleistyksiä...

P.s. Tuttavaperheeni vuokrasi aikoinaan laskettelukeskuksen kupeesta loma-asuntoaan turisteille. Suurin osa luonnollisesti venäläisiä ja niinpä perheen pikkuinenkin oli heistä kuullut. Kun pihalle erään venäläisperheen jäljiltä oli ilmestynyt lumiukko, pikku tytöltä kysyttiin ketkä lumiukon on oikein mahtanut tehdä, tyttö vastasi: "Muukalaiset."