Uusi kuntosalini on kamala paikka. Suorastaan pelottava. Ymmärrän miltä rumasta ankanpoikasesta tuntui...sillä erolla, että joutsenen kuoriutumista tässä on turha odotella.

Miehiä voi erottaa kahta tyyppiä. Ne karhumaiset köriläät, jotka ovat vyöttäneet vatsansa paikoilleen leveällä painonnostajanvyöllä. Jatkuvaa ähinää ja puhinaa, nenäkarvat pitkällä puuskutusta ennenkuin edes yhteenkään laitteeseen on koskettu. Välillä ärjäistään omalle peilikuvalle ja kuvitellaan, että sieltä tuijottaa häijysti takaisin vähintäänkin leijonakuningas. Näitä on nähty muuallakin.

Toinen lajike taas haahuilee valtavaa salia ympäri lyhyet satiinishortsit kannikoiden välissä kahisten. Ja siis kannikat ovat kapeammat kuin minun, häiritsevää. (valkoiset näyttävät olevan shorteissa nyt se väri...)Takatukka on ojennuksessa ja Guccin tennarit kiiltävät uutuuttaan kuin isoäidin hopeat. Käydään heilumassa yhdessä jos toisessa laitteessa, pääasia, että näyt mahdollisimman paljon. Sitten onkin jo aika siirtyä baariin protskuhörpyille tai vehnädrinksulle...Täysin uusi tuttavuus minulle.

Naiset. Kuka se päätti, että juuri venäläisille naisille luodaan kahden metrin sääret? Kaikille. Siihen vielä kymmenen senttiä kantaa saappaasen ja he ovat kuin tuulessa heiluvia lipputankoja. Voisin kävellä haarojen alta päätäni kumartamatta. Salilaukuksi päätynyt Louis Vuitton painaa takuulla varusteineen enemmän kuin yksikään nainen. Ennen salille menoa varmistetaan lakka ja meikki, sitten painellaan luut kolisten vaihtamaan personal trainerin kanssa kuulumiset. Sitten soikin jo puhelin. Ja taas...ja taas. Yhdellä kädellä treenaaminen on taitolaji jota on suorastaan ihailtavaa katsella. Kännykkä on osa heidän fyysistä olemustaan. Edes spinningissä ei hengästytä, ei hikoiluta. Ennennäkemätöntä. Olen kateellinen.

Olen takuulla paikan lyhyin, paksuin ja kalpein. Ja siis ehdottomasti lyhyin. Kaiken lisäksi omaan joitain mielestäni hyvin inhimillisiä piirteitä, jotka kaikki näyttävät puuttuvan salin muilta naisilta. Hikoilen, punastelen ja kasvan karvaa. Ihossa on luomia ja suonet kuultavat läpi. Solarium on tylsää ja tasainen rusketus haave. Ja ihan hyvin kuka tahansa olisi voinut erehtyä luulemaan juoksumatossa kiinni olevaa hökötintä joksikin mikin tapaiseksi, josta pitäisi kuulua musiikkia. Ainakin jos ravistetaan. Mutta se siis ei ollut. Siitä sai hengittää juostessaan happea.

Alennuuskompleksi on jotenkin...alentavaa. Sitä toivoisi, että olisi piiiiitkä ja sääret kuin gasellilla. Että osaisi säällä kuin säällä kävellä sievästi vähintään kahdeksan sentin koroilla eikä aina loskaan vedoten vetäisisi kumppareita jalkaan. Mutta järkevästi,  mukavasti pukeutuminen on niin...järkevää ja mukavaa. Niinpä jatkan minuna, mäyräkoirankinttuisena kalpeanaamana kumppareilla vaeltaen enkä aio välittää tuon taivaallista. No, ehkä kuitenkin ihan pikkiriikkisen.