Miljoonakaupungin riemuja...vastapäisen talon katolla mollottava tuore feikkikuutamo valaisee läpi yön makkarin sängynalusta myöten, verhojenkin läpi. Kaavoihin kangistuneena edes tyynyn paikkaa on vaikea muuttaa, niinpä pari yötä on mennyt seinille piirtyneitä varjoja seuraillen. En viitsi edes tunnustaa mitä kaikkea seinillä on seikkaillut.

Ihan kuutamolla olen muutenkin. Pihalla kuin Eevan lumiukko. Puolessatoista vuodessa hukka on vienyt sosiaaliset-, sisäluku-, sisäistämis-, ja vielä suunnistamistaidotkin. Keskellä työpäivää pyörin pyykkituvassa passi kädessä eikä tarkoitus ollut todellakaan tunkea sitä pesukoneeseen. Lähes jännäpissa housussa ja täristen painelen hiljaa ja harkiten tabulaattoria odottaen, että seuraava siirto onkin sama kuin lentokoneen heittoistuimessa...viuuuuhh...sinne lensi se kokelas!

Naistenlehdessä kehotettiin naisiakin kertomaan lisää vitsejä, jotta tapa säilyisi myös naisilla eikä pelkästään miesten keskisenä riemuna(?). Minulla on pitkä ja surullinen historia todella huonona vitsin kertojana. Olen perinyt sen äidiltäni. En muista vitsejä kokonaan ja harva vitsi naurattaa. Kertoo varmaan kierosta huumorintajusta. Tätä seuraavaa vitsiä olen kertonut viimeiset kymmenen vuotta ja nauran sille aina. Ja siis muistan sen kokonaisuudessaan. Ainakin näin uskoisin. En muista enää mistä olen kuullut sen. Voi olla että oleellisin juoni on unohtunut jo kahdeksan vuotta sitten...

"Orava ja jänis istuivat puhelinlangalla. Keskimmäisellä oli karvahattu."