Otteita alkaneesta viikosta palvelukulttuurin kehdossa...

Olen kahden eri apteekin vakioasiakas ihan siitä syystä, että ensimmäisestä aina auki olevasta löytyy lähes kaikki tarpeellinen ja tarpeeton. Valikoima on käsittämätön kymmenistä hammastahnoista pinkkeihin vibraattoreihin...Ja kaikki on siinä edessäsi hyllyssä tutkailtavissa eikä tuikean mummon takana vitriinissä. Pankkikorttikin käy, siitä siis plussaa. Tai no, käy jos käy...

Hikoilen jo seitsämättä minuuttia kassalla odottaen, kun pirun takapajuinen masiina puksuttaa ja ruksuttaa kuittiani ulos ensin mietittyään viisi minuttia pankkikorttini kelpoisuutta. Kolmenkymmenen asteen mummontappohelteellä ei ole mitään vaikutusta näihin babushkoihin. Ainut mikä tätejä nyppii, on jonottaminen ja odottaminen. Yksi jos toinenkin tuijottaa minua näreissään ja paukuttaa kynsiään kärsimättömästi mihin vaan saavat ne osumaan. Hien valuessa niskaa pitkin, tekisi mieli huutaa ettei se jumankauta ole minun vika, että tekniikkanne on niin saakelin hidasta...

Kun vihdoin saan kuitin allekirjoitettua ja syöksyn näennäisen tuohtuneena ovesta ulos, alkaa hälytysportit soida. Olen hetkessä vartijoiden ja mummojen ympäröimä ja sekunnin murto-osan ajan olen varma, että minut tallotaan hengiltä...kivitetään tai jotain vielä pahempaa. Yksi babushka kuitenkin fiksuna äkkää, että pussissani on joka ainoan venäläisen naisen must tuotteita, eli kynsienhoitojuttuja...Ne ovat näköjään niin haluttua tavaraa, että joka ainoaan pakettiin oli tungettu noin kolme hälytintä sinne tänne mahdollisten laittomien mielitekojen varalta. Täysin ilmeettömänä täti purkaa pussin, poistaa yhteensä noin kymmenen tarrahälyä tuotteista ja lykkää pussin rintaani vasten. Kiitos ja hei, anteeksipyyntöä en edes odottanut.

Niin kaikenkattava tämä apteekkimaailman aarreaitta ei ole, että sieltä saisi niitä yksiä ainoita migreenilääkkeitä joita käytän. Siksi joudun asioimaan myös alakerran pakettiauton kokoisessa apteekissa, jossa kaikki tamppooneista lähtien on kahden samannäköisen, tuiman tätin takana. Mitä tahansa halajat, joudut pyytämään sitä mummoilta pyllysilmän kokoiseen luukkuun sipisten. Tähän päivään mennessä  mummot eivät ole vakuuttuneet varallisuudestani, vaan joka kerta kun pyydän kyseistä lääkettä (ja nään sen edessäni vitriinin toisellapuolella) tilanne tarkistetaan ensin koneelta, sitten huokaistaan ja kysytään, että haluanko todella tämän lääkkeen, se kun on niin kallis. Kyllä haluan. Aha. Taas huokaistaan, katsellaan koneelta ja pengotaan laatikosta oikeaa pakettia. Kun lääkkeen olemassaolo on varmistettu, sitä ei vieläkään tuoda minulle vaan nyt ilmoitetaan todellinen hinta oikein ääneen. Niin, haluatko tämän lääkkeen? KYLLÄ HALUAN KIITOS.

Kieliopintojeni saavutus kulminoitui, kun tein ostoksia kadunvarrella tekeleitään myyvältä mummolta. Kun teen tavaroitteni kanssa lähtöä, mummo tunkee vielä käteeni pussillista tahmeita taateleita...Njet, änkytän ja yritän vetää kättäni limaisen pussin alta pois. Mummo vaan selittää jotain ja tunkee pussia minulle. Yritän puistella päätäni ja miettiä samalla mitä helvettiä oikein kiittäessäni sanoin. Puhuinko tietämättäni jotain? Mikä on edes taateli venäjäksi? Jos minulla olisi Touretten oireyhtymä, tuskin laukoisin joka väliin venäjäksi sanaa taateli?? En tiedä enää hämmennyksissäni olenko maksanut taateleista vai en, mutta lähden kävelemään mummon vielä huudellessa ja heilutellessa taateleita perääni...Tosi kieroa. En tiedä, halusiko hän hyvää hyvyyttään lahjoittaa taatelit vai kummitteliko viimeinen pussi laukun pohjalla ja siitä oli tilaisuus päästä hölmön ulkomaalaisen kohdalla eroon.

Kuntosalille mennessäni pukukopeilla uikkareita vaihtamassa on ilmiselvä babushka lapsenlapsensa kanssa. Penskaa tungettiin käsittämättömän kokoisiin kokovartalokellukkeisiin ja täti itse vetää päällensä kaksi numeroa liian pienen pantterikuvioisen uimaunelman, riisuttuaan sitä ennen kukkakuvioiset kesäpöksynsä ja paidan jossa on edessä enemmän röyhelöä kuin tukassa paplarin jälkiä. Takaisin tullessani sama kuvio toistuu, mutta toisin päin...tyttöä revitään nyt kellukkeista irti kaksin käsin ja babushka kuoriutuu viidakkotekeleestään ja samaa kuosia kunnioittavasta uimalakistaan...

Hetken päästä alkaa karmea meteli, kun täti rynnii uimapuku puolitangossa sinne tänne ja ilmiselvästi etsii jotakin. Tajuan, että niin outoa kuin se onkin, on mummo hukannut vaatteensa. Jokaisella on lukollinen kaappi ja jos vaatteet sinne jättää, on niiden katoaminen oikeasti outoa. Kyseisessä paikassa ylimääräisten hiippareiden liikkuminen on erittäin epätodennäköistä. Ja kuka ylipäätään haluaisi mummon pöksyt ja paidan...Tässä vaiheessa seuraan liittyy suoraan kosmetologin huomasta tytön äiti, babushkan tytär todennäköisesti, joka tilanteen kamaluuden tajuttuaan alkaa etsiä äitinsä garderoobia mitä kummallisimmista paikoista...tyttönsä pienenpienestä repusta, koneesta jolla kuivataan uimapuvut ja minun pukukopistani!!!!!

Ymmärrän kyllä, että kun venäläinen nainen (nainen ylipäätään) panikoi, voi tilanteesta olla loogisuus kaukana, mutta että minä olisin tunkenut babushkan aniliininpunaisen, angoraisen pöyheän unelman kassiini...kera kukkakuvioisten polyesterihousujen, kokoa 44. Nainen selittää jotain ja ääni kimenee sitä mukaa kun peitän hänen näkyvyytensä pukukoppiini. Kohautan olkiani ja otan "en ymmärrä sinua alkuunkaan, menetkös siitä muualle" ilmeeni vaikka pokka on yhtä hukassa kuin mummon vaatteet...

Tädit painuvat yhdessä tuumin respaan hakemaan lisävahvistusta. Respan tyttö kävelee vähän tympääntyneen näköisenä lähes suoraan kolmannelle kaapille johon klaanilla on avain, mutta jonka ovi on yhä lukossa ja avain unohtunut oveen...

Siellähän ne paita ja pöksyt nököttää, mummo vaan on kaiken tohinansa keskellä unohtanut, että on haalinut avaimia enemmän kuin porukkaa on. Babushka tunkee itsensä angoraiseen hörhöön ja kihnuttaa kukkapökät jalkaansa. Klaani poistuu ylväästi jättäen taakseen kamalan sotkun ja yhden hämmentyneen ulkomaalaisen.

Ja viikko on kuulkaa vasta aluillaan....