"En koskaan, ikinä tule asumaan Venäjällä. En ainakaan Moskovassa. Pietarissa korkeintaan. Ja sielläkin ehkä vain vähän aikaa uskotkos??" Tähän tyyliin paasasin vielä joku vuosi sitten Hapankaalille tulevaisuudensuunnitelmista ja kappas...minnekäs se posti tätä nykyä oikein tuleekaan. Tai no, jos tarkkoja ollaan niin postihan menee edelleen Suomeen...

Kusti polki tänne sen verran hitaanlaisesti ja tuurillaankin (kustin uteliaisuudesta riippuen), että päätimme suosiolla ottaa postin mukaan aina Suomessa käydessä. Minullahan kun ei ole tuloja niin ei niitä pitäisi olla laskujakaan...Ensimmäinen tänne postitettu kortti ei saapunut koskaan perille, toinen tuli yhdeksän viikon päästä ja Hapankaalille pankin laittama tunnuslukuturvakortti päätyi todennäköisesti jonkun välikäden taskuun...siihen samaan jonne upposi Glorian Ruoka&Viini lehden suomenkieliset numerot:)

Mutta täällä siis. Ensimmäisellä viikolla suruni syövereissä ja lähes lainavaatteissa* vannoin, etten jumankauta ikinä opettele mitään outoja venäläisiä tapoja. Läskiä en ainakaan ala syömään. Jo ensimmäisen viikonlopun aikaan tämä Juudas oli syönyt sanansa...ja sitä läskiä. Eikä se votkan höystämänä ollut yhtään niin äklöä kuin valkoisen kimpaleen ulkomuoto antoi olettaa. Vieraanvarainen pariskunta oli niin häkellyttävän ystävällisiä, etten voinut kuin niellä ne höylätyt läskin lastut ja todellakin...ei se ollut ollenkaan pahaa. Nyt siis täytyy korostaa, että huuhdoin ne alas votkalla ja kyseessä oli kova, kuivatettu läski. Ei sellainen hyllyvä hyytelö. Ja emännällä oli höylätessään vähän keveämpi ote kuin illan isännällä, joka latoi laardia naamaan niinkuin kunnon venäläisen kuuluukin...

Mutta silliä en ikinä syö. En edes maista...Ihmeitä se saa kuitenkin aikaan tuo votka. Sillikään ei ollut yhtään hassumpaa ja Hapankaali sai pyyhkiä taas yhden ikioman minulle-kaikki-tänne herkun listaltaan. Alan päästä jyvälle miksi sitä votkaa oikeasti juodaan. Ei siksi, että siitä haluttaisiin tulla niinkään humalaan. Se vaan neutralisoi kaikki vähänkin oudon makuiset tekeleet siedettäväksi syödä...

Viime talven babushkojen talvimuotia seuratessani päätin, että karvahattua en täällä kyllä ala pitämään. En sitten varmasti. Sen verran haluan joukosta erottua. Äskettäin komeroita talvikuntoon siivotessani tein yllättävän löydön...

   Niitä on yhden sijasta jo kolme...

Oikean puoleinen on vielä korkkaamatta, se on Hapankaalin Kiinan tuliaisia. Hankittu jostakin keskeltä ei-mitään. Kun kysyin karvan laatua, hän tuumasi, että se on todennäköisesti epäaitoa...tai sitten kissaa. Koiraa se ei ainakaan ole. Hattu haisee todella pahalta. Vasemmanpuoleinen toimii mukavana lämmikkeenä ei niin kovina pakkaspäivinä (ihana läksiäislahja ystäviltäni) ja keskimmäinen korvilla olen luistellut Punaisella Torilla ja tyrkyttänyt itseäni pokkana uudenvuoden viettoon Ritz Carltoniin...Niin, että en sitten ikinä yhtään mitään venäläistä.

Vannomatta paras, mutta on vielä suhteellisen paljon asioita joiden en usko tarttuvan täältä mukaan. Ikinä en ainakaan hapankaalia syö...enkä tekokynsiä laitata. Enkä kyllä ala sitä borch-keittoakaan opettelemaan. Enkä toivottavasti päädy äkäiseksi, salamannopeaksi toppamummoksi K-marketin jonoon etuilemaan ihan vaan nuorisoa kyykyttääkseni.

 

Yöllä kuului kadulta kova mekkala ja aamulla meidän kuusi oli hävinnyt. Joko ne tumpelot olivat vahingossa(?) pystyttäneet sen väärälle aukiolle tai sitten sen kaltevuus oli kasvavaa sorttia, mutta niin se vaan oli yön pikkutunteina kasattu pois. Kaikkea ei voi käsittää.

  Pelkät kuusen rauniot.

Alkava viikko näyttää harmaalta ja tuuliselta, mutta mieltä kovasti lämmittää saamani kiitokset lukijoilta. Mukava tietää, että teitä riittää vaikka arkeni jännitysmomentti välillä onkin se pulu ikkunalaudalla:) Ja hyvää joulun odotusta Vehnikällekin, se jäi vastauksesta uupumaan...

*surkean olotilan maksimointia edesauttoi siis kuormamme, joka odotutti itseään lopulta lähes VIISI KUUKAUTTA!!!