Setiähän siellä iloisen oranssit kypärät päässään. Koputtelemassa parvekkeen oveen aamupäivällä...Typertyneenä avaan oven ja väkisinkin hymyilyttää. En ole koskaan aiemmin ottanut vieraita vastaan parvekkeen ovelta. Enkä ota nytkään. Isoin mies isoimmassa kypärässä yrittää työntää kohta kolme vuotta parvekkeella pölyttyneitä pyöriä sisälle. Pakenen ja jätän sedät parvekkeelle. Menkööt takaisin sieltä mistä tulivatkin.

Iltapäivällä sedät ovat levitelleet parvekkeen tuolimme riviin ja istuvat niillä maalaamassa kaidetta rööki suupielessä. Pyörät ovat nyt pilkullisia ja tuolit keltaisia mutta kaide on vasta maalattu. Siihen talven ajan kertyneen pölyn ja lian päälle. Mutta maalattu kuitenkin. Muutenkin Moskovassa on tuoksunut kevät jo kauan. Se ei ole ruoho eikä se ole lämmin aurinko, pölyinen asfaltti tai kostea multa. Tuttu se tuoksu kuitenkin jo on. Pistävä maalinkatku tulee vastaan jalkakäytävillä, metrotunneleissa ja puistoissa. Joka ainoa aidan pätkä, viemärin luukku ja roskapönttö sivellään uudella, paksulla maalikerroksella kymmenien entisten kerrosten jäädessä alle pölyn peittämänä. Huhu kertoo, että joku tärkeä jossakin voisi omistaa maalitehtaan.

Kahden päivän sisään on paistanut aurinko, satanut lautasen kokoisia räntärättejä ja rakeita. Ja ollut kovin kylmä. Pesulassa äksy vanha herra sai minut kovasti pois tolaltaan. Hän saapui luukulle selkeästi minun jälkeeni mutta päätti siitä huolimatta työntää sarkahousunsa luukusta ennen minua. Ensin hän hivuttautui hengittämään niskaan, sitten korvaan ja sitten puukkasi minut kyynärpäällään syrjään. Ei mitenkään puolivahingossa tai edes melkein hienovaraisesti vaan ihan reippaasti yritti lennättää minut tieltään. Hymyillen, ohimosuoni lähes Tonavana otsassa kiemurrellen kampesin itseni ukin ja luukun väliin ja jatkoin asiointia. Kohta huomaan seisovani luukulla papan kanssa rinnakkain hänen viiksensä lähes viisi senttiä korvakäytävässäni.

Syvä huokaisu. Antaudun. Ukitkin vielä. En ole saanut yliotetta vielä edes babushkoista.