Voi miten voi iso mies olla onnellinen kun lääkäri toteaa, että kyllä sitä nyt ollaan sairaita. Otapa nyt purkki pillereitä ja voivottele ilta kotona. Siihen loppuikin sitten lääkärin pätevyys...Kun seuraava ohje kuului, että vatsaoireita ajatellen kannattaisi seuraava viikko noudattaa vesilinjaa, muuttui tohtori ihan vallan puoskariksi. Siis ihan ilman alkoholia?

   Kevyttä iltapalaa lääkärin luvalla.

Osuin kauppaan jotenkin ehkä väärällä hetkellä tai sitten maailmalla tapahtuu jotain josta en ole tietoinen. Vaikuttavatko pörssikurssit jo ruoan määräänkin vai miksi ruokakaupan jonot ylsivät takaseinään (tai siis ne kärrithän ne siinä on jotka jonottavat ja mummot juoksevat hakemassa viimeiseen asti niihin täytettä ilman, että aikaa menee hukkaan) ja ylimääräinen henkilökunta pakkasi eväitä pusseihin sen minkä kykeni. Nythän on vasta torstai. Ehkä todistin vain lähikauppamme ruuhkahuippua tai sitten jotain jännääkivaa on viikonloppuna odotettavissa...

  Ketarat ylhäällä.

  Ne vei mun kesäterassin. Perhanat. Kai se on sitten syksy.

Ehkä iänikuisesti kutkuttavaa jonotusrituaalia verhoaa sama mystinen logiikka kuin omaksi ostetuilla istumapaikoilla istumista. Se on vaan jotenkin niin sanomattoman turhaa. Ensimmäisessä tällaisessa tilaisuudessa ajattelin, että kyseessä on ihan vaan tilaisuuden järjestäjän moka. Jotenkin vaan järjestely ei toimi ja ihmiset poukkoilevat kuka mihinkin vielä kesken esityksenkin. Mekin löysimme paikoiltamme peuhutukkaisen tädin Puccin trikooluomuksessa emmekä tohtineet ajaa häntä siitä mihinkään...Nöyrästi istuimme sitten siihen peuhutukkaisen tädin vielä peuhutukkaisemman miehen viereen.

Kun seurasin salia hetken aikaa, huomasin että yksi jos toinenkin möllötti lippuaan, sitten jo täytettyä paikkaansa ja taas lippuaan. Kuka jatkoi matkaansa ja asetti ahterinsa mihin kerkesi, kuka jäi tyynesti vaatimaan omaansa takaisin. Ja tästä aiheutui se ketjureaktio, että poishäädetty paikanvaltaaja lähti vaatimaan omaa paikkaansa takaisin jne. Ja tätä samaa rataa jatkui ja jatkui...

...ja jatkuu edelleen. Joka kerta sama kuvio toistuu; teatterissa, elokuvissa...Aina kun menemme vaikkapa sirkukseen, on joku babushka pesueineen tunkenut hameensa paikoillemme takuuvarmasti ihan vaan onneaan kokeillaakseen. Josko sitä saisi paremmat paikat kuin mistä on maksanut, viis siitä että todennäköisesti mummo ja kolme lasta sekä äiti joutuvat noin kolme kertaa esityksen aikana vaihtamaan paikkoja kunnes päätyvät omille paikoilleen ja häätämään jonkun onnettoman taas eteenpäin. Ketjureaktio ja poikkoilu on loputonta ja täysin vailla logiikkaa, ainakin luulisi. Kun vielä ottaa huomioon, että sirkukseenkin on pakko jokaisen ostaa se paikkalippu ja näytökset ovat aina melkein täysiä...

En lähes ikinä koskaan ole nähnyt kenenkään tyytyvän siihen, että luovuttaisi paremman paikkansa kenellekkään ja silti kaikki kokeilee onneansa. Rohkeaa? Röyhkeää? Mekin opimme ensimmäisestä kerrasta. Nyt saisi Pucci-kuvioitu täti huutia. Nykyään masokistisesti vähän odotan, että paikalla töröttää joku jonka saan laittaa kiertoon ja käynnistää ketjureaktion...Halvat huvit.

  Vähän vanhaa ja vähän uutta.

  

Leikin hetken aikaa prinsessaa ja kokeilin ihkaoikeaa hääpukua. Tai pukuja. Liikkeessä johon ei oikeasti edes pitäisi mennä. Puku johon ihastuin oli kaikkea muuta kuin mitä ikinä olin ajatellut. Valkoinen. "Tavallisen" mallinen. Helmiä. Pitsiä. Valentinon pitsiä. Ja alennuksessa neljätuhatta euroa. Saa jäädäkin sinne liikkeeseen.

Minulla oli myös hetken aikaa sormessani Tiffanylla sormus, jonka hinta oli 50 000 euroa. Oikeasti. En tiennyt, että niin kalliita sormuksia myydään, noin niinkuin tavalliseen käyttöön. Pokka ei pitänyt kun kuulin hinnan. Suupieleen iski kramppi ja aloin änkyttämään. Tyttö tajusi heti, etten oikein ollut ajan hermolla ja toi vähän halvempaa kehiin. 20 000 euroa. Kiitos ja hei.

  Liike näkyy meidän partsilta ja halusin vaan käydä siellä ihan uteliaisuuttani. Ei pitäisi tunkea itseään ihan joka paikkaan. Uteliaisuus ei ollut kissallekaan hyvästä siinä vanhassa sananlaskussa...

Sisällä on aikas lämmin. Vaikka ei pitäisi aina valittaa. Mainitsen vaan. Tässä talossa on tasan tarkkaan kaksi vuodenaikaa. Siis silloin jos lämmitys toimii. Kesä loppuu tiettynä päivänä ja tiettynä kellon aikana, näytti lämpömittari mitä tahansa ja se alkoi talvi sitten tässä joku päivä sitten. Lämmitys paahtaa täysillä jossakin seinien uumenissa (paitsi tietysti kylppärissä; putkimies totesi, että siellä on bolshoi probljem...Pitää vähän funtsia.) eikä muuta vaihtoehtoa ole kuin kellistellä sisällä niin vähissä pukeissa, ettei hiki virtaa. Ulkona kun on vielä harvinaisen lämmintä.

Edellisen asunnon kuuraiset poskinukat ovat muisto vain...Mutta katsotaan, miten käy kun pakkanen alkaa paukkua. Ehkä ne Napoleonin muinoin säikyttäneet paukkupakkaset eivät tänä talvena  ole pelkkää sanahelinää...