Hapankaalin viime sunnuntain selkeä suunnitelma selkokielellä: haetaan jotain jostakin jonkun asiakkaan tutun luota. Ei mene kauaa, voidaan käydä autolla samalla kun käydään aamulla torilla. Päivästä tuli siis hyvin mielenkiintoinen.

Kun auto ei starttaa pihasta ennen kolmea käy ilmi että onkin olemassa tarkka kellonaika kun meitä odotetaan sinne jonnekin hakemaan sitä jotakin paperia. Viideksi siis. Se jokin on ilmiselvästi kauempana kuin luulimme, koska kello lähestyy viittä ja matka jatkuu...eikä sinne jonnekin ole edes kovin helppo löytää. Eksymme pari kertaa, neiti navigaattorista huolimatta. Puolihuolimattomasti matkalla alkaa paljastua yllättäviä yksityiskohtia illan kulusta...

Se jokin ei ole mikä tahansa toimisto, vaan jonkun koti. Kiinnostava yksityiskohta. Venäjällä ei noin vain poiketa jonnekin hakemaan jotakin jonkun tuttavan luota, oli hän kuinka tuiki tuntematon tahansa. Suomessa voit jäädä eteiseen takki niskassa, ottaa sen jonkin, toivottaa hyvät yöt ja häipyä, mutta ei Venäjällä ei. Tämä tietää kyläreissua ja näköjään myöhäistä sellaista.

Lähestyvä asutus sulkee hetkeksi kummankin suut. Vartija pysäyttää, kyselee ja avaa portin. Olemme ilmiselvästi taas eksyneet. Puhelu. Ei, ihan oikea alue. Talo, korjaan linna jonka pihaan ajamme saa automme näyttämään postimerkin kokoiselta, jopa viereisen auton rinnalla.

Vastaanottavan herrasmiehen muhkea ruusuke kahisee hänen tarttuessaan minua käsipuolesta. Sisällä odottava emäntä Chanelin pikkumustassa ja saappaissa saa muistamaan oikean jalan sukan joka jäi nurinpäin jalkaan. Saumat sojottavat itään ja länteen. Onneksi näissä tuhannenkahdensadan neliön tönöissä ei ole tapana potkia Chanelin saappaita nurkkiin ja nolo saumamoka jää omaan tietooni. Tapaan talon tyttären pukeutuneena, kuinkas muuten kuin pikkumustaan ja saappaisiin. Taitaa olla talon sunnuntai-illan normiasuste...

Ihastelemme ja kehumme kuten asiaan kuuluu. Marmori on yllättävän liukasta. Kiipeän portaita kuin istuisin hiihtohississä ensimmäistä kertaa. On vaikea kertoa mitä kukin kipsivalu esittää...paikka on venäläisittän runsas. Asumattoman näköinen ja korea. Tulee mieleen joku Louvren tanssisali. Boknäsin kirjahyllyn tunnistan kirjastossa. Se seisoo jylhänä runsaiden ranskalaisten joukossa erottuen kuin höyhen kynityn kanan takapuolesta.

Vieraskylppärissä voi tupsauttaa käyntinsä jälkeen chanelia ilmaan. Ajatus tortun vääntämisestä hohtavan kultaiseen kylppäriin on niin korni, että rakkokin alkaa käyttäytyä vieraskoreasti eikä toimi. Kärsin ja kärvästelen koko vierailun ajan vaikka juon neljä lasia viiniä. Toivon, että olisin hetken mielijohteesta heittänyt ennen lähtöä jotain pienempää ja mustempaa päälle. Meillä sunnuntain normiasuste on jotain ihan muuta...

Näinkin siis voi elää. Ihan oikeasti. Ihan kuin seisoisin keskellä kirjan sivua, tarinaa. Pyörin ympyrää kuin Liisä ihmemaassa. Häikäistyneenä kuin peilisalissa. Eihän näin kukaan oikeasti voi elää. Ja jos on näin paljon rahaa, onko pakko tunkea taloonsa kaikki krumeluurit härvellykset? Eikö jonnekin voi jättää asumisen merkkejä, vaatteita hujan hajan, leivän muruja pöydälle tai luettua lehteä sohvalle? Elääkö täällä sielut vai kuoret?

Miestään pitäisi osata tulkita paremmin. Jotain jossakin voi olla ihan mitä tahansa. Ihan missä tahansa. Sipaise ainakin huulikiiltoa. Käännä sukka oikeinpäin.