Ulkona on kovin hiljaista. Yllätyn joka kerta katsoessani ikkunasta, sillä liikenne ei ole hävinnyt sieltä mihinkään. Autot ovat yhä siellä välillä ruuhkaksi saakka. Ketään ei vain ehkä kiinnosta kovinkaan tööttäillä. Joskus on hyvä olla hiljaa. Tänä iltana autot tuntuvat ajelevan pehmustetuilla renkailla.

Aamun järkytys on muuttunut pikkuhiljaa painavaksi oloksi sydänalaan. Se ei tao rinnassa eikä tee toimintakyvyttömäksi. Silti se tuntuu yllättävän pahalta.

Kaikki ystävät ja tuttavat ovat tallessa. Mekin olemme ehjiä. Selvää on ettei tämä jää tähän. Ei Moskovassa eikä muualla maailmassa. Miksi jäisikään. Pieni ihminen on keksinyt loistavan tavan päästä kartalle. Tai tuoda omat ajatuksensa esille. Tai muuten vain purkaa itseään. Kyllähän meitä hei riittää. Mitä siitä ettei se joku kohdalle sattunut ihan aikuisten oikeasti haluaisikaan kuolla. Ettei sen ohikulkijan mielestä tarkoitus pyhitä keinoja eikä valo tunnelin päässä merkitse parempaa maailmaa muille.

Ajattelen, ettei pelolle voi antaa valtaa. On pakko liikkua ja joskus mennä metroonkin. Silti pelkään vähän.

Olen niin sanomattoman onnellinen, että Hapankaali oli sopinut tapaamisensa vasta yhdeksäksi. Uutinen tavoitti Lubyankalle lähtöä tehneen miehen takki päällä kotoa. Takki laitettiin takaisin naulakkoon.