Sama se, että olen puolivuotta ruikuttanut elämääni ja sitä minne se vie tai on viemättä. Sama se, että olen totutellut ajatukseen Helsinkiin muutosta, etsinyt sieltä asuntoa ja laatinut humalassa "halutaan vuokrata" ilmoituksen. Sama se, että totuin ajatukseen muuttamisesta ja aloin löytämään siitä enemmän ja enemmän hyviä puolia. Sama se, että kuvittelin siis palaavani "normaaliin" elämään, töihin ja sitä rataa ja aloin nauttia siitä. Sama se, että ostelin kaikkea mitä Suomeen oli pakko saada ja kuvasin muuttokuormaa varten koko omaisuuteni.

Ihan sama, sillä me jäämme Moskovaan. Sama se, sillä en oikeastaan tiedä mitä enää olisin halunnut tai mitä mieltä olisin. Ihan sama, sillä kuukausien soutamisen ja huopaamisen jälkeen en pysynyt enää kärryillä minne mennään ja millä mennään. Tuleeko tavarat mukaan ja tulenko minä mukaan. Ja siis mihin sitä oikeastaan muutetaan. Ja miksi. Ihan sama, sillä me olemme päättäneet jäädä mutta muuttaa. Sama se, sillä asuntomme julkisivu on rempan alla ja nyt ihania ikkunoita ja parvekkeen ovia peittää mainos. Melkein sama, että uteliaat remppareiskat kävelevät ikkunan edessä ja kuikkivat sisään. Kolme kuukautta on Venäjällä ihan sama kuin kolme vuotta, ihan sama siis vaihtaa asuntoa.

Elämä Moskovassa siis jatkuu, eikä se tietenkään ole ihan sama. Se on ihan kiva, kunhan tottuu ajatukseen, ettei Hapankaalin matkassa pidä tuudittautua mihinkään "ihan varmana". Ihan varmasti jatkan kirjoittelua, vaikka tympii etten ole voinut aikoihin puhua asiaa. Kun ei ole ollut ihan sama, mitä kertoo.