Tämä blogi on nyt tullut tiensä päähän; ei suinkaan siksi etteikö elämä Moskovassa jatkuisi. Jatkuuhan se, tällä hetkellä helteessä ja auringon paisteessa. On juhlittu vappua, tehty perinteen mukaan taas munkkitaikina kahteen kertaan, on korkattu terassikausi ja syöty jäätelöä puistossa. Juhlittu voitonpäivää ja tahkottu lettuja kahdella pannulla paistaen. Yhdenkään letun onnistumatta. Elämä jatkuu Moskovassa...

...babushkat ovat edelleen äkäisiä, jonotuskulttuuri sitä samaa mitä liikennekin; kaaosta. Rumpali on vaihtanut korttelia ja kadunkulmasta saa taas kvasia. Kesä näyttää kaikki puolensa venäläisten naisten vaaterepertuaarissa. Hiki haisee.

Minä jään odottelemaan uutta inspiraatiota, uutta kameraa jonka ehkä joku päivä saan ja jolla ehkä opin ottamaan kuvia, jotka kertovat enemmän kuin ne tuhat sanaa. Ehkä palaan takaisin uusin ajatuksin, uusin kuvin. Ehkä palaan hyvinkin pian. Ehkä opin myös laittamaan ruokaa.

Kiitän kauniisti kaikkia lukijoita ja toivon kokemuksia ja tapahtumarikasta elämää kaikille ympäri maailman. Luen edelleen mitä jo tutuiksi tulleille bloggaajille kuuluu, joten päivittäkää te ahkerasti!

Naatuska kiittää ja kumartaa.

ps. Onko normaalia tuntea haikeutta tässä tilanteessa...siis minähän en ole lähdössä mihinkään ja uuden bloginkin voisi aloittaa vaikka samantien. Ihan kuin olisin luopunut jostakin suurestakin. Vastentahtoani. Todella outoa. Miten muuten blogi lopetetaan virallisesti? Siis täytyykö sivut sulkea jotenkin? Vai jäävätkö ne bittiavaruuteen leijumaan hamaan maailmaloppuun saakka?

Uusi kiitos ja kumarrus:)