Lähes puolitoista vuotta Moskovassa lähentelee jonkinmoista kriittistä pistettä. Näin voi päätellä ainakin lisääntyvästä sympatian määrästä iholla nyhjääviä tovereita kohtaan...lukemattomista yhä omituisen ärsyttävistä piirteistään huolimatta. Jatkuva jalansijan raivaaminen loskassa kaahaavien reikäpäisten autoilijoiden seassa kasvattaa kroonista pötkälettä otsaan itsekullekin ja sympatiapisteita aina herne nenässä kulkeville kanssa moskovalaisille on yhä helpompi jaella.

Tien ylitys yksinkertaisesti vaan voi olla niin vaikeaa. Ja vaarallista. Ja kun sen tekee kymmeniä kertoja päivässä, herne nenässä varmaan vuosien myötä kroonistuu niin, ettei sen olemassa oloon enää edes kiinnitä kummemmin huomiota. Alkuun sitä pyristelee vastaan ja tarpoo aurinkoisesti hyökkäysvaunuilta osumia ottaen ymmärtämättä oikein mikä yksinkertaisessa asiassa on niin turhauttavaa, voimia vaativaa. Todellisuus ei iske kerralla takaraivoon vaan hiipii pikkuhiljaa ja puuduttavasti tajuntaan...joka kerta se vaan on yhtä tympeää. Typerä, yksinkertainen toimitus.

Pelastus on alikulkutunneli, joka takaa ettet jää auton alle ja pääset ainakin tien yli (tässä tapauksessa siis ali) suhteellisen nopeasti. Mikäli tunneli sattuu kohdalle. Sellaisia on harvassa ja valitussa paikassa. Yleensä sellaista etsiessä kuluttaa kaloreita ihan kivan määrän päivää kohden. Ja useimmiten isojen teiden ylitystä muuten on turha edes haaveilla, ainakaan näin ei-originaalin-moskovalaisen rohkeudella.

Liikennevalot ovat ihan kiva juttu, mutta ainakin Pushkinin aukion miliisi tuppaa ottamaan aina jalankulkijoiden vuorolla ihan liian pitkiä nokosia. Käsipelillä vemputettavat valot suosivat aina autoilijoita eikä ole ihme, että kiireisillä jalkakyytiläisillä palaa hermo. Silti se ärsyttää. Se kun juostaan ja poukkoillaan henkensä kaupalla joka raosta. Ja vedetään vielä mukaan siitä vierestä lähin toveri joka ei hoksaa käyttää hetkeä hyväkseen. Vihreitä uskollisesti odottava ulkomaalainen erottuu edukseen kuin hikipinko yläasteella.

Lumipyry saa liikenteen sekaisin ja joka mutka on tukossa. Yhdellä ainoalla kauppamatkalla sentin kerrallaan nytkivän auton puskuri nuolee takin liepeitäni pyyhkien kurat helmaani. Kaksi kertaa olen jäädä auton alle. Kerran ihan pahasti. Koko kaupunki on niin täynnä autoja ja niin liki toisiaan jumiutuneena, että tietä on lähes mahdoton ylittää mistään. Korvia huumaava tööttäily. Tunnen jonkun nykivän takin helmaani. Vapaata rakoa massan seassa odotellessa eräs keski-ikäinen nainen on katsonut parhaaksi alkaa kopistelemaan takkiani kurasta. Minut hoideltuaan hän vetäisee tieltä hätäisen papan turvaan jalkakäytävälle ja osoittaa tielle...ei, ei, alle olisitte jäänyt.

Reviirini on todellakin laajentunut. En koe suurtakaan ahdistusta tädistä puhdistamassa palttootani. Nainen ei sitä liiemmin tee hymyillen, lämpimästi rupatellen vaan ilme kurtussa jostakin, todennäköisesti ihan aiheeseen liittymättömästä paatostaen. Venäjällä se vain kuuluu mennä näin. Itseasiassa olen eleestä jotenkin omituisesti otettu. Minähän kuulun porukkaan. Ohimenevän hetken mietin, että koppaisin viereisen pojan kainaloon ja juoksuttaisin hänet tien yli. Tai sipaisisin edessä seisovan papan olkapäiltä tuimasti jotakin söpöttäen hilseet katuun. Ehkä ei kuitenkaan.

Hapankaalin ylle on langennut synkkä ja raskas epäsuosion varjo. Hän meni ja poisti, vahingossa kylläkin, koneeltani yhdeksänkymmentä prosenttia valokuvistani jonnekin bittiavaruuteen. Osa on fyysisesti kuvina, osa ei. Ei sillä väliä, harmittaa niin että piti istua ensin tunti vessassa etten ota ja läimi miestä otsaan. Ehkä maailmassa on joku nörttiguru joka osaa kaivella ne linnunradalta takaisin, ehkä ei.