Uusi blogi tulossa otsikon osoitteessa, tällä hetkellä vielä hetken aikaa luovan työn alla:) Tervetuloa uudet ja vanhat!! Tämä lukitaan jahka keretään...

Tämä blogi on nyt tullut tiensä päähän; ei suinkaan siksi etteikö elämä Moskovassa jatkuisi. Jatkuuhan se, tällä hetkellä helteessä ja auringon paisteessa. On juhlittu vappua, tehty perinteen mukaan taas munkkitaikina kahteen kertaan, on korkattu terassikausi ja syöty jäätelöä puistossa. Juhlittu voitonpäivää ja tahkottu lettuja kahdella pannulla paistaen. Yhdenkään letun onnistumatta. Elämä jatkuu Moskovassa...

...babushkat ovat edelleen äkäisiä, jonotuskulttuuri sitä samaa mitä liikennekin; kaaosta. Rumpali on vaihtanut korttelia ja kadunkulmasta saa taas kvasia. Kesä näyttää kaikki puolensa venäläisten naisten vaaterepertuaarissa. Hiki haisee.

Minä jään odottelemaan uutta inspiraatiota, uutta kameraa jonka ehkä joku päivä saan ja jolla ehkä opin ottamaan kuvia, jotka kertovat enemmän kuin ne tuhat sanaa. Ehkä palaan takaisin uusin ajatuksin, uusin kuvin. Ehkä palaan hyvinkin pian. Ehkä opin myös laittamaan ruokaa.

Kiitän kauniisti kaikkia lukijoita ja toivon kokemuksia ja tapahtumarikasta elämää kaikille ympäri maailman. Luen edelleen mitä jo tutuiksi tulleille bloggaajille kuuluu, joten päivittäkää te ahkerasti!

Naatuska kiittää ja kumartaa.

ps. Onko normaalia tuntea haikeutta tässä tilanteessa...siis minähän en ole lähdössä mihinkään ja uuden bloginkin voisi aloittaa vaikka samantien. Ihan kuin olisin luopunut jostakin suurestakin. Vastentahtoani. Todella outoa. Miten muuten blogi lopetetaan virallisesti? Siis täytyykö sivut sulkea jotenkin? Vai jäävätkö ne bittiavaruuteen leijumaan hamaan maailmaloppuun saakka?

Uusi kiitos ja kumarrus:)

Setiähän siellä iloisen oranssit kypärät päässään. Koputtelemassa parvekkeen oveen aamupäivällä...Typertyneenä avaan oven ja väkisinkin hymyilyttää. En ole koskaan aiemmin ottanut vieraita vastaan parvekkeen ovelta. Enkä ota nytkään. Isoin mies isoimmassa kypärässä yrittää työntää kohta kolme vuotta parvekkeella pölyttyneitä pyöriä sisälle. Pakenen ja jätän sedät parvekkeelle. Menkööt takaisin sieltä mistä tulivatkin.

Iltapäivällä sedät ovat levitelleet parvekkeen tuolimme riviin ja istuvat niillä maalaamassa kaidetta rööki suupielessä. Pyörät ovat nyt pilkullisia ja tuolit keltaisia mutta kaide on vasta maalattu. Siihen talven ajan kertyneen pölyn ja lian päälle. Mutta maalattu kuitenkin. Muutenkin Moskovassa on tuoksunut kevät jo kauan. Se ei ole ruoho eikä se ole lämmin aurinko, pölyinen asfaltti tai kostea multa. Tuttu se tuoksu kuitenkin jo on. Pistävä maalinkatku tulee vastaan jalkakäytävillä, metrotunneleissa ja puistoissa. Joka ainoa aidan pätkä, viemärin luukku ja roskapönttö sivellään uudella, paksulla maalikerroksella kymmenien entisten kerrosten jäädessä alle pölyn peittämänä. Huhu kertoo, että joku tärkeä jossakin voisi omistaa maalitehtaan.

Kahden päivän sisään on paistanut aurinko, satanut lautasen kokoisia räntärättejä ja rakeita. Ja ollut kovin kylmä. Pesulassa äksy vanha herra sai minut kovasti pois tolaltaan. Hän saapui luukulle selkeästi minun jälkeeni mutta päätti siitä huolimatta työntää sarkahousunsa luukusta ennen minua. Ensin hän hivuttautui hengittämään niskaan, sitten korvaan ja sitten puukkasi minut kyynärpäällään syrjään. Ei mitenkään puolivahingossa tai edes melkein hienovaraisesti vaan ihan reippaasti yritti lennättää minut tieltään. Hymyillen, ohimosuoni lähes Tonavana otsassa kiemurrellen kampesin itseni ukin ja luukun väliin ja jatkoin asiointia. Kohta huomaan seisovani luukulla papan kanssa rinnakkain hänen viiksensä lähes viisi senttiä korvakäytävässäni.

Syvä huokaisu. Antaudun. Ukitkin vielä. En ole saanut yliotetta vielä edes babushkoista.

Kotirouvan muuten niin kyseenalaisen arjen helmiä on aika. Kun on aikaa niin kevätinventaariostakin saa päiviä jatkuvan seikkailun, jossa joka aamu voi halutessaan sukeltaa uuteen komeroon vaivaamatta päätään enää sillä edellisellä vaikkei ihan valmista vielä tullutkaan.

Tähän mennessä olen:

- lukenut kaikki Hapankaalille armeijaan vuoooosia sitten postittamani kirjeet ja kortit. Niitä oli pahvilaatikollinen. Vastaavasti minä sain kolme postikorttia.

- katsonut kaikki valokuvat läpi. Vielä ei ollut kuitenkaan järjestelyn aika.

- löytänyt laatikon, jonka sisältä löytyi kaksi pientä tummaihoista nukkea, sentin mittaisia piparkakku-ukkoja ja parin sentin mittainen kattila. Pitiköhän minun joskus rakentaa nukkekoti.

Tottakai kevätinventaarioon kuuluu tilan tekeminen uudelle, entisten pyörittäminen hyllyltä toiselle kunnes huomaat, että tavarat ovat juuri niillä paikoilla mistä kaikki alkoikin. Välillä täytyy sovittaa jotain joka on jäänyt komeroon lojumaan tai jota Hapankaalikaan ei ehkä ole syystä tai toisesta vielä nähnyt. Hintalaput napsitaan pois.

Tosiasiassa projekti paljastaa luonteenpiirteitä, joita ei välttämättä halua kohdata silmästä silmään. Tapoja joiden orjaksi olet huomaamattasi joutunut. Inventaario toimiikin siis terapiana, joka pakottaa katsomaan peiliin ja tunnustamaan monta, monta omituista kohtaa sielusi syövereissä. Niiden analysointi voi olla raskasta ja työlästä.

Laukkuja: yli kolmekymmentä mutta alle neljäkymmentä. ( Olin yllättynyt mielestäni vähäisestä lukumäärästä, joten tähän on laskettu myös kylmälaukut. Kaksi kappaletta) Kenkiä: yli viisikymmentä mutta alle sata. Serviettejä: kaksikymmentäyhdeksän pakettia. Musta-ja valkopippuria, kokonaisia:kuusi pakettia kutakin. Elmukelmua ja foliota: kahdeksantoista rullaa. Kyllä, kahdeksantoista rullaa. Tämä oli todellinen yllätys minullekin. Voipaperia ihan vain muutama.

Tämän lisäksi tein itsestäni syvällisen havainnon. Käytän viittä eri rahapussia, joita kierrätän tietyn kaavan mukaan. Vaihdan uuteen kun edellinen ei mene enää kiinni. Löysin kuitteja jotka taisivat olla vuodelta 2007.

Ps. Jotkut luvut ovat noin lukuja tarkoituksella. Hapankaalin ei ole tarpeen tietää ihan kaikkea, mikäli sattuu lukemaan tätä.

Näen painajaista. Siinä unessa olen päätynyt asumaan valtioon, jossa mikään ei toimi. Tai jos toimii, se pyörii pelkällä mielivallalla. Byrokratia paiskoo ovia päin naamaa vauhdilla ja mietin miten kauan tätä jatkuu. Niin kuin aina painajaisissa, yritän hokea itselleni että tämä on vain unta. Todellisuus on jotain ihan muuta.

Unessa tilaan kahvilassa kuohuviiniä, roosan väristä ja kivasti auringon paisteen kunniaksi kuplivaa. Mies tilaa olutta, kylmää ehdottomasti. Neljänkymmenen minuutin jälkeen tyttö laahustaa tarjottimen kanssa pöytään ja ojentaa miehelle lämpimän oluen ja minulle jotain roosaa, lämmintä ja ilman kuplia. Sama juoma, tyttö väittää. Ei ole, toinen on aperitiivi, toinen kuohari. Vissi ero elämäntapa-alkoholistille. Alkavat samalla kirjaimella kylläkin. Sanoo, ettei tiedä mitään alkoholeista. Eikö jokainen venäläinen tiedä, että shampanskajassa on kuplia.

Uusi yritys. Kuplat ovat oikeita mutta miehen gintonic on tonicia ja sitruunaa vajaa. Siinähän se on, gintonic tyttö inttää. Mutta missä tonic. Puoli lasia giniä, ei muuta. Sanoo edelleen ettei tiedä mitään alkoholeista, että siinä se on. Tonic tulee mutta sitruuna ei. Tähän on kaikkineensa kulunut tunti kahviossa, jossa on muutama muu pariskunta. Tässä painajaisessa Hapankaali litkii juomansa ihan tyytyväisenä ilman sitruunaa. Sillä tässä unessa tarjoilijat väittävät asiakkaalle vastaan. Ja pitkään.

Painajainen on todella pimeä, sillä unessa meillä on sähkökatkos. Taas. Joka päivä viikon ajan. Kolmantena päivänä peräkkäin seitsämän tuntia putkeen. Käytävässä kolisee ja suhiseekin välillä. Remonttiryhmä vetää kimpparöökiä alakerrassa ja poraa seiniin reikiä.

 

 Näillä voi olla jotain tekemistä sähkökatkosten kanssa. Tai sitten ei. Rappukäytävä on kuin reikäjuustoa. Ylimääräiset tai hutilyönnit on paikattu pahvilla. Muista pilkottaa arveluttava määrä putkia ja piuhoja. Meidän oven takana olevaa sähköluukkua on nyt nuohottu pari päivää, rappukäytävää kohta vuoden verran. Ovesta ei pääse ulos ilman ettei uhkaa kaataa tatsikia nurin tikkailtaan. Tänään en enää edes välittänyt. Oikeastaan ihan tähtäsin häneen. En ole tosin varma onko talon sähkötyöt sen paremmissa käsissä, sillä MINÄ sain siihen sähkökaappiin kotiintullessani avaimen. Kielitaito riitti kysymään miksi muttei ymmärtämään vastausta.

Samassa painajaisessa juoksen rikkinäisen tietokoneeni kanssa pitkin poikin etsimässä liikettä, joka sen osaa korjata. Kehtaa korjata. Edellisessä se vieraili puolitoista viikkoa ja tuli takaisin samassa kunnossa. Alakerran liikkeessä sentään vain päivän. Kun ensin käytiin kädenvääntöä siitä, kuuluuko asiakkaan saada joku todiste siitä että liikkeeseen on jättänyt omaisuuttaan korjattavaksi. Tytön mielestä turvakamera ajaa saman asian.

Tänään, hetkellä jolloin sähköt menivät poikki, paplarit jäivät päähän ja lihat pakastimessa aloittivat taas kerran sulamisprosessinsa, hetkellä jolloin seisoin pikkuhoususillani omassa makuuhuoneessa vain huomatakseni, että ikkunan takana taiteilee remppasetä rööki suussa joten verhot on suljettava ja vaatteet löydettävä pilkkopimeässä asunnossa...sillä hetkellä saavutin oman absoluuttisen vitutuksen rajani. Kaikkivoipa ketutus on kerännyt voimia pikku sattumista ja mielipahasta, laantunut hiljaiseksi jupinaksi ja tyyntynyt toistaiseksi kunnes tulen pisteeseen jossa tunnen olevani näin lähellä tilaa, jossa soluni räjähtää atomeiksi mättäen samalla perkelettä vielä viimeisillä voimillaan. Kun mies vielä elää henkisesti tasapainossa kuin Dalai Lama itse ja hokee, että asioista joille ei mitään voi, ei kannata hermostua saa veetutus lisää kierroksia kuin lumivyöry. Mietin millä salaliittoteorialla minä tänne päädyin. Houkuteltiinko minua vai huijattiinko.

Seitsämän tuntia myöhemmin salitreenin, viinilasin ja appelsiinisuklaan jälkeen sähkölampun katveessa alan olla oma itseni. Ystävä toimii suurena apuna; ottaa kakkaa niskaan ymmärtäväisesti nyökytellen. Samaassa veneessähän tässä loppujen lopuksi ollaan, Välillä nähden samaa painajaista.

Tajuan, että painajaisia tulee ja menee. Ne hiottaa hetken, mutta niistä toipuu. Absoluuttinen vitutuspiste ei löytynyt vieläkään. Pinna venyy, jalka tamppaa lattiaa. En hajonnutkaan atomeiksi. En eläkään missään jumalan hylkäämässä pöpelikössä vaan Venäjällä.